Todellisuudessa Seremonian musiikki on todella laimea yritys esittää vanhakantaista rockin ja protoheavyn ristisiitosta mystisillä sanoituksilla ja aavistuksen keskitasoa huonommilla kappaleilla. Sanoitukset kuulostavat siltä kuin Keijo Ahorinta yrittäisi kirjoittaa Black Sabbathia suomeksi, mikä on kuulijasta riippuen joko maailman hienoin tai noloin asia.
Suurin ongelma Seremoniassa on, että yhtyettä ei voi yksinkertaisesti ottaa todesta. Uskottavuus on luokkaa Noidan käsikirja ja levyn naiivi okkulttinen maailma järkyttää korkeintaan alle kouluikäisiä tai syvästi kristittyjä moraalinvartijoita. Keulakuvana toimivan Noora Federleyn väritön ja yksitoikkoinen lauluäänikään ei varsinaisesti kohenna yleisilmettä.
Jos Seremonian debyytistä on löydettävissä joitain hyviä piirteitä, niin ainakin se herättää kuulijassaan tunteita jotka tuntuvat olevan, bändin epäonneksi, lähes ainoastaan negatiivisia.