Disintegrate-albumi on yhtä kuin samanniminen kolmen vartin doom-biisi. Voi vain arvella, onnistuuko hyvän tason ylläpitäminen alusta loppuun? No ei.
Aika pitkälle Oak kumminkin pääsee. Todella iisisti alkava biisi nytkähtää akustisesta tunnelmoinnista surumielisen toiveikkaaseen funeral doomiin ja kuulijahan on mehuissaan! No, soundit nyt eivät etenkään rumpujen osalta palvele tunnelman jylhyyttä parhaiten, mutta miellettäköön se persoonalliseksi leimaksi.
Kahdennentoista minuutin tietämillä laahustaminen vaihdetaan raivokkaaseen piiskaamiseen ja mustempaan ilmaisuun, eikä korvamahla enää ryöpsähtele valtoimenaan. Ei yhtye sentään riipimisen alttarille taloksi asetu, mutta viimeistään tässä kohdin tuntuu, että ehkä perinteisemmin ryhmitetty ja sovitettu säveltaide olisi ollut toimivampi vaihtoehto.
Kaksikko (levyllä kolmikko) viettää oppitunnin mittaisen soittotuokionsa pääasiassa kolmen ilmaisukeinon – akustisten suvantojen, raskaan doom-laahustuksen ja vaivoin kasassa pysyvän bläkkisraippauksen – parissa, ja siinäpä se. Spektaakkelin lopullinen hienous ei siis paljastunut, vaikka odotukset nousivat korkeiksi.