Jopa mainittu tiukimman sortin rockin kantaisä on tehnyt joukon jäykempiä albumeja, mutta jenkkiläinen Buckcherry näyttää levyllään numero kahdeksan, miltä oikeasti pökkelö AC/DC saattaisi kuulostaa.
Josh Toddin nasaaliakin nasaalimpi ääni alkaa kyllästyttää jo levyn puolivälissä, mutta onneksi bändi tekee parhaansa pelastaakseen levyn. Pakkohan se on myöntää, että tiukalla soundilla rokkaava levy lyö pöytään 12 kappaleen aikana pari tiukasti paiskovaa riffiä ja muutaman ison kertosäkeen. Lähinnä kappaleissa Warpaint ja Bent.
Nopea nettivierailu paljastaa syyn siihen, miksi kaikki muu levyllä kuultava on lähinnä ankeaa kopiota jonkun toisen simppelistä nerokkuudesta: mainitut biisit ovat levyn singlet, joihin on selvästi isketty kaikki paukut.
Ei Warpaint mitään rock’n’roll-jätettä ole. Ei todellakaan. Se on niin peruskamaa kuin olla ja voi. Levy soi sujuvasti, mutta siltä ei voi haistaa tai maistaa hikeä, eikä levy näin ollen jätä jälkeensä edes pientä muistoa.