Daniel Ängheden ja Heike Langhansin muodostama duo on saanut valmiiksi ensimmäisen pitkäsoittonsa. Muun muassa Draconian-bändissä vaikuttavan, saatteen mukaan siviilissäkin yhtä pitävän kaksikon kädenjälki on unenomaista ja sisintä kourivaa.
Levyn verkkaiset ja kauttaaltaan verhotut kappaleet ovat kuin yhtä äänimattoa, jonka kaikukoppana toimii koko maailmankaikkeus. Sielunmessua hallitsee kosketinten ja kitaroiden keskinäinen maalailu, jota säestetään raskaammalla soinnilla tarkoin harkiten.
Langhansin tunteikas laulu on läpi levyn aavemaista mutta rauhoittavaa. Parhaimpaansa hän kuitenkin yltää kappaleessa Radiance, jossa vallitsee Alcest-maestro Neigen osuuksien myötä oiva kontrastien tuoma harmonia.
Musiikin tarkoituksena tuntuu usein olevan vapautumisen sijaan vellominen, ja meno alkaakin vahvan alun jälkeen vaikuttaa lattealta. Samalla mieleen juolahtaa väistämättä ajatus, josko immersiivisten soundien taakse on menty liiaksikin pysähtymättä hiomaan sävellyksellisiä heikkouksia. Kokonaisuus kaipaisi joka tapauksessa enemmän aaltoliikettä ja ajoittain myös pontta.
Isonin debyytti-lp kätkee sisäänsä taianomaista kauneutta, joka melkein hypnotisoi uhrinsa, mutta lopulta hiipuu ja katoaa omaan yksitoikkoisuuteensa. Julkaisu tuntuu pikemminkin keskeneräiseltä kuin keskinkertaiselta.