Tanskalaista Møliä mainostetaan aika ajoin black metal -bändinä. Oikeammin sen musiikissa on kyse post-blackin ja shoegazen yhdistelmästä, blackgazestä.
Yhtyeen toinen levy Diorama kuulostaa siltä, mitä black metal voisi olla hilpeällä otteella ja iloisella meiningillä tehtynä. Iloinen kitaramelodisointi tekee levystä kovin epäblackmetalmaisen. Vaikka post-metal on vahvasti läsnä, kireän rääkylaulun kautta hommaan tulee vahva mustametallivahaus. Itse riffit ovat muusta maailmasta, runsaista melodiakuluista puhumattakaan.
Yhdistelmä on omituinen, jossain määrin jopa viehättävä, mutta myös epätasapainoinen. Aivan kuin kyseessä olisi oudon sivumaun omaava ruoka tai herkku.
Kuten arvata saattaa, Nuclear Blastin hoivissa tuotanto on ammattimaisen täyteläistä. Kitarat soivat kirkkaasti, rummut jämäkästi ja miksaus on kohdallaan. Rääkylaulu on kireää ja korkealta vedettyä, jos ei nyt sentään aivan Cradle of Filthin korkeuksiin nousevaa.
Osalle tämä on tervetullut täsmälevytys, toisille hampaiden kiristelyä aiheuttava kuvainraasto. Meille muille se on mukiinmenevä erikoisuus.