Sear Bliss on työstänyt avaruuksiin kurkottavaa metalliaan vuodesta 1993. Ahtaampien alan piirien kulttikannatusta kummempaa sukseeta unkarilaisille ei ole tässä ajassa sukeutunut. Moni bändi ei sen kummempaa edes halua, mutta itse mielisin kohottaa Sear Blissin ehdottomasti korkeammalle korokkeelle, laajemmin tunnustettuun valiojoukkoon.
Omassakin lihassani on kuitenkin piikki. Muistan innostuneeni yhtyeen vuonna 2007 julkaisemasta The Arcane Odyssey -albumista roimasti, mutta sen jälkeiset pari kiekkoa ovat jääneet tyystin tsekkaamatta. Tai olivat jääneet, nyt sekin epäkohta on paikattu – aivan pakosta, niin kaunista rantua yhtye vuonna 2024 kyntää.
Sear Blissin yhdeksäs albumi ja toinen Hammerheart-julkaisu Heavenly Down on julmetun hyvä ja innostava levytys. Sen progressiivisia piirteitä omaava kuolopitoinen melodinen black metal huokuu perinteitä mutta kuulostaa samalla tavattoman raikkaalta.
Väkivahva valtti bändin haarniskan hihassa on puhaltaja Zoltán Pál, jonka vaskisoitanta tuo yhtyeen äänimaailmaan taatun uniikin ulottuvuuden.
Rakastan Pink Floydin vuonna 1970 julkaistua Atom Heart Mother -albumia. Puhaltimilla on sillä suuri rooli, ja Heavenly Down luo välistä mielikuvan kyseisen mestariteoksen sulauttamisesta metalliin. Rinnastus saattaa olla kaukaa haettu, mutta minkäs tuota mielelleen tekee. Olisikin huimaa kuulla Sear Blissin versio tuosta ihanuuksien sammiosta!
Jos puhaltimet ovat saattaneet kuulostaa joskus hitusen irralliselta efektiltä Sear Blissin jyystön pinnalla, nyt intregroinnissa on onnistuttu kautta levyn liki täydellisesti. Tuomiopäivän pasuuna raikaa täysin luonnollisena ja tuiki tärkeänä osana unkarilaisten toimitusta, eikä bändin musiikkia voisi kuvitellakaan ilman tätä elementtiä.
Toinen Heavenly Downilta selkeästi edukseen erottuva instrumentti on ärinätkin hoitavan András Nagyn basso, jonka napakkaa muljahtelua on kerrassaan ilo kuunnella. Olen yleisestikin sitä mieltä, että laadukkaita alataajuuksia voisi korostaa metallilevyjen miksauksissa enemmän. Osaavia soittoniekkojahan riittää, neljällekin kielelle.
Vaan eipä siinä, etteikö kuuden sellaisen parissakin tapahtuisi. Márton Kertész ja Zoltán Vigh kutovat vaikkapa kolmosbiisi The Upper Worldissä sellaista melodiapainopeittoa, että kuulija haluaa rusentua sen alle. Levyn ”balladissa”, tunteikkaassa nimibiisissä, torviosasto hivelee ensin karvat pystyyn ja kitarat hoitavat loput. Kerrassaan upeaa tiimityötä kuulijan kärventämiseksi autuuteen!
Joskus se tärkein jää kirjoittamatta auki, joten todetaan varmemman vakuudeksi, että myös albumin biisit – siis sävellykset, kappalerakenteet ja niin edelleen – toimivat helvetin hienosti eivätkä rönsyile turhia. Oikeastaan en keksi yhtään asiaa, joka sillä ei toimisi. Äänimaailma on riittävän rosoinen, bändille juuri oikeanlainen. Mittaakin on optimaaliset 44 minuuttia.
Jos suuri ja dramaattinen äärioperointi maistuu, kehotan tilaamaan unkarilaista käristystä.