Phlegethonin merkeissä ärjymmänmallisia metallihommia jo kolmisenkymmentä vuotta sitten aloitelleen Lasse Pyykön kauhukasta tuomionpauhua puristava Hooded Menace on luikerrellut levy levyltä kohti melodisempia mantuja. Yhtyeen viidennellä studioalbumilla soi taas vaihteen verran nyanssirikkaampi musiikki.
Kymmenen vuotta kasassa olleen Hooded Menacen musisointia on tavattu kutsua doom deathiksi, ja viimeistään nykyisellään määritelmää edeltämään voi lisätä sanan ”tunnelmallinen”. Yhtyeen musiikki ei kuitenkaan kutkuttele melankolisille sävelille alttiita reseptoreita jatkuvalla syötöllä vaan avaa suloisimmat salansa kainosti, yllättäen ja ikään kuin sivujuonteisesti.
Käytössä ovat pitkälti samat aseet kuin edeltävällä Darkness Drips Forthilla, joskin kokonaisvaikutelma on entistä ”kevyempi”. Tilannetta voisi kuvata vaikka niin, että jos Darknessin musiikki kumpusi vielä syvältä nokkosta kasvavan haudan uumenista, uutukaisella bändi on muutamaa kauhaisua vaille hautuumaan pinnalla.
Vaikutelmaan vaikuttaa toki myös seikka, että tämä on ensimmäinen Hooded Menace -albumi, jonka lauluista ei huolehti Pyykkö itse. Hommaan on pestattu Horse Latitudesista tuttu Harri Kuokkanen, jonka Pyykön alamaailman perukoilta kumpuavaa örrimörriä ilmeikkäämmässä, silti taatun julmassa ärjynnässä ei ole mitään valitettavaa, päinvastoin.
Kuten edeltäjänsä, myös Ossuarium Silhouettes Unhallowedin selkeimmät toteemipaalut tulevat Britanniasta, ja mitkäpä muut tahot voisivat tulla kyseeseen kuin klassikkobändit Paradise Lost ja My Dying Bride. Kuljettu polku on liukkaaksi tampattu ja lipsumisvaara todellinen, mutta onneksi Hooded Menacen ”suomalaisuus”, tuo erittäin hankalasti määriteltävä fiilistason elementti, pelastaa paljon.
Ruotsalaisuus taas näyttäytyy levyn upeassa kakkospalassa, In Eerie Deliverancessa, jonka ihanat tunnelmakitaroinnit kantavat kuulijan hellästi Brave Murder Dayn aikaisen Katatonian jylhänkauniisiin maisemiin. Samaa henkeä on myös levyn toisessa suosikkibiisissäni, loppupään Charnel Reflectionissä, joka lyö peräti pilkettä runnottuun silmäkulmaan heittäytyessään toviksi Maiden-kitaroinnin maailmaan.
Niin kulkevaa ja nautittavaa kuin Hooded Menacen ilmaisu onkin, eikä bändi jätä huippunsa saavuttaessaan minkäänlaista seliteltävää, minun oli alkuun hankala karistaa tunne, että onhan tätä maata kuultu – ja että tästä torrakosta voisi lasahtaa tappavampiakin kuteja. Arvosana olikin pitkään mielessäni hieman annettua heikompi, mutta lopulta albumin kalmainen tyylikkyys pakotti iskemään kantoon neljä kirvestä.
Hooded Menacen seuraava julkaisu määrittää paljon: palaako yhtye raaempaan ilmaisuun vai jatkaako matkaansa kohti ”äärimetallin valtavirtaa”. On oikeasti hankala sanoa, kumpaan ratkaisuun kannustaisin, mutta niin tai näin, uskon veteraani Pyykön tietävän – tai tuntevan – mitä tekee.