Venäläisen Grenouerin melodinen metalli on keskimäärin keskivertoa ja hyvin melankolista. Kirkkaimpina hetkinään se muistuttaa vuosituhannen vaihteen Katatoniasta, ja matalaotsaisemmillaan se assosioituu amerikkalaisen vaihtoehtorockin harmaimpaan massaan.
Laulusovitukset ja -melodiat ovat monessa kohtaa onnistuneita, kitarariffit taas useimmiten keskinkertaisia. Sanoitukset ovat kauttaaltaan hirveitä sisältäen epäilyttävää kielioppia ja vielä epäilyttävämpiä kielikuvia.
On tässä kuitenkin hyviäkin aineksia. Esimerkiksi Alone in the Dark on hieno kappale, jolle on annosteltu oikeassa suhteessa melankoliaa, tunnelmallisuutta ja popmausteista iskelmää. Kokonaisuutena Ambition 999 on kuitenkin aivan liian puuduttava, jotta siitä voisi nauttia täysivaltaisesti.