In-Gravedin debyytillä musisoi arvovaltainen joukkio vanhan liiton ukkoja, joiden ansioluetteloista löytyy nimiä kuten The Obsessed ja Trouble. Griffin itse hoitelee kitaroinnin lisäksi myös lauluhommat, eikä mies paskemmin vedäkään. Äänessä on sielua kuten pitää.
Levyn materiaali on koko lailla sitä, mitä odottaa saattaa. Tuutista tuppaa tuomiopohjaista raskasta rockia bluespediltä tarjoiltuna, ja jokainen levyn sävelistä huutaa, ettei asialla ole munakarvaton miehistö. In-Graved edustaa setädoomia, mutta pääosin hyvässä. Väsynyttä rokkaus ei missään nimessä ole, bändi vain etenee kokemuksen tuomalla varmuudella.
Griffin on terävimmillään verraton riffivelho, eikä tämänkään levyn osaamisnäytteiden parhaimmistosta keksi pahaa sanaa. Toisaalta kokonaisuutena kiekkoa vaivaa tietynlainen irtiottojen puute, joissain kohdin mies olisi voinut kenties revitellä isomminkin.
In-Graved-esikoinen on niin sanottu käyttölevy, joka sopii hyvin niin taustalle kuin keskittyneeseen kuulokekuunteluun. Elämää suurempia kokemuksia se ei tarjoile, mutta on arkiseen menoon tyytyvälle aimo latinki hyvää ja rehellistä meininkiä.