Niinpä ensihetket Year of the Goatin parissa ovatkin sarjaa ”jaahans, taas tätä”. Mutta sitten tapahtuu jotain; vaikka bändin ainekset ovat periaatteessa ihan samat kuin vaikkapa Devil’s Bloodin ja tukun perässähiihtäjiä, Year of the Goat alkaa voittaa puolelleen tyylitajullaan ja pyyteettömällä otteellaan. Rehellisyyden vaikutelmallaan.
Kovana Blue Öyster Cult -diggarina kuulen Angel’s Necropolisilla runsaasti kaikuja mainitun yhtyeen varhaisemmasta tuotannosta, mutta muutoin levyn suorat vaikutteet on hankalampi paikantaa. Sanottakoon, että jos perinteisempi rock ylipäätään kiinnostaa, kautta linjan tyylikkäästi soitettu ja tuotettu Angel’s Necropolis kannattaa tarkistaa.
Parhaimmillaan, kuten kymmenminuuttisella nimiraidalla, meno on vallan perhanan hienoa, eikä koko levyssä oikeastaan harmita kuin seikka, että jotkin solisti Thomas Erikssonin (Griftegård) ääntelyistä muistuttavat Muse-laulajan vastaavia. Ei ole hyvä mielleyhtymä se.