Yhtye on kasvanut kapinoivasta varhaisteinistä vastuuntuntoiseksi aikuiseksi – arviossa Enforcer

Julkaistu Infernossa 4/2019.

Enforcer
Zenith
Nuclear Blast

Vuonna 2002 perustettu ruotsalaisbändi Enforcer on tarjoillut neljän kokopitkän verran ihailtavaa energiaa, teräviä riffejä ja tarttuvia melodioita. Viides albumi tekee kuitenkin täyskäännöksen.

Edellinen lätty From Beyond julkaistiin neljä vuotta sitten. Tässä ajassa yhtye on kasvanut kapinoivasta varhaisteinistä vastuuntuntoiseksi aikuiseksi, ottanut asuntolainan ja perustanut perheen. Tai siltä se ainakin kuulostaa.

Alku on lupaava: Die by the Devil edustaa tuttua rellestystä. Lähes eeppisiin mittoihin kasvava Zenith of the Black Sun herättää toiveita, että lautasella on jälleen yksi edeltäjiensä veroinen vauhtia ja vaaraa pursuava kiekko. Vaan ehei, viimeistään lällyballadi Regrets palauttaa kuulijan maanpinnalle. Biisi on kuin huonon romanttisen kasarileffan soundtrackiltä, eikä sitä tee edes mieli kuunnella loppuun.

Parin tasapaksun läpsyttelyn jälkeen vuorossa on onneksi One Thousand Years of Darkness. Ralli on ehdottomasti levyn hienoin ja tuo kasarihenkisine ääniefekteineen mieleen Ravenin kuuluisan The Pack Is Back -teoksen – vain ja ainoastaan positiivisella tavalla. Loput kuusi biisiä kuitenkin valuvat pitkälti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Laulaja-kitaristi Olof Wikstrand vetää samalla räväkkyydellä kuin ennenkin. Kitarasooloissakaan ei ole nokan koputtamista. Hetkinen, aivan kuin jotain puuttuisi… Aivan, bändin pitkäaikaisen liidikitaristin Joseph Thollin on korvannut tällä teoksella debyyttinsä soittava Jonathan Nordwall. Olikohan suunnanmuutos liikaa Thollille?

Wikstrandin mukaan albumia on työstetty kaksi ja puoli vuotta, ja se on samalla ryhmän kunnianhimoisin projekti. Jos Zenith on todella parasta, mitä Enforcer saa tuossa ajassa tehdyksi, on pakko olla hieman pettynyt. Ehkä pojat ovat kuluttaneet kaiken puhtinsa männä vuosien aikana, eikä enempää vain irtoa.