Barren Earth – Vedenalainen tuomio

Millaista on, kun muissa menestyneissä yhtyeissä kannuksensa hankkineet huippumuusikot tekevät levyn uuden kokoonpanon voimin? Barren Earth kertoo.

Teksti: Anna Saurama Kuva: Aki Roukala

Viimesyksyisen Our Twilight -ep:n julkaisun jälkeen moni kriitikko jatkoi ylisanojen viljelyä suunnilleen siitä, mihin promootiotahot jäivät. Bändin julkaisua hehkutettiin etukäteen ja jälkikäteen. Tuore täyspitkä Curse of the Red River on mannaa niille, joita jo ep puhutteli. Nytkin kappaleet pursuavat melankoliaa ja loistavia melodioita.

Se, että yhtyeessä vaikuttaa vain kotimaisten metallimuusikoiden parhaimmistoa, on yhtä vähän sattumaa kuin laskelmoitua mahtimiesten yhteen haalimista. Barren Earthin hemmojen välillä on yhteyksiä kuin periferian pikkukylässä sukulaissuhteita.

Lähdetään liikkeelle siitä, miten haastateltava kaksikko, rumpali Marko Tarvonen ja toinen kitaristeista, Janne Perttilä tuntevat alun perin toisensa.

– Me tutustuttiin lukiossa, missä me perustettiin sellanen punkkibändi kun Lihasirkus ja soitettiin suomenkielistä hc-punkkia. Lukion jälkeen me päädyttiin jopa kämppiksiksi joksikin aikaa, meillä on itse asiassa ollut aika hyvä ystävyyssuhde Jannen kanssa aina. Janne on myös ollut vieraileva kitaristi Moonsorrow’ssa sen alkupäivistä lähtien, kertoo Marko, joka hoitaa myös Moonsorrow’n rumpuosastoa.

Lihasirkuksen ajoista on tapahtunut kehittymistä, ei vain muusikon taidoissa, mutta myös tyylitajun saralla. Poikien punk-pumppu, jossa Marko soitti kitaraa ja Janne lauloi, otti aikoinaan osaa Ääni ja vimma -kilpailuun. Siellä se sai jokseenkin tylyä palautetta ulkomusiikillisista yksityiskohdista, vaikka semifinaaleihin asti selvisikin. Kämppisten stailausta ei ollut hiottu aivan loppuun asti.

– Me päätettiin repästä. Meillä oli tämmönen muka-rankka gootti-imago, tai miksikä sitä nyt haluaisi kutsua, joku ihan sekava imago haussa… Marko avaa.

– Haluttiin näyttää joltain muulta kuin bändikatselmusbändit, ja onnistuttiin siinä kyllä, avittaa Janne.

– Joo, me ostettiin tietysti kumihousut. Palautetta tuli sitten tällä tapaa: ”Bändi voisi olla hieman ehdottomampi. Esimerkiksi kitaristi voisi hommata piilolasit – se en ollut minä, vaan meidän toinen kitaristi – ja toiselle kitaristille tiedoksi, että lateksihousut ja tennissukat eivät ole kovin hyvä yhdistelmä!”

Lihasirkus teki comebackin vuonna 2000 Semifinalissa, ja Barren Earthin perustaja ja basisti Oppu Laine vieraili sillä keikalla bassonvarressa. Kaikenlaisia ristikytkentöjä ja yhteistä bändihistoriaa menneisyydestä siis löytyy, projekteja ja vähän vakavampiakin juttuja, joista vain pari on päätynyt levylle ja lehtien sivuille.

– Sami oli ainoa ketä mä en tuntenut. Sami ja Kasper on käyneet aikoinaan englantilaista koulua yhdessä, selventää Marko.

– Ja Kasper oli soittanut Rytmihäiriön ensimmäisellä ep:llä jo kymmenen vuotta ennen kuin mä tulin bändiin. Mutta ei se ole niin hämmästyttävää, piirit on vain pienet, kiteyttää Janne, jolla on kitaristin pesti myös Rytmihäiriössä.

Kreatorissa ja Waltarissa vaikuttava Sami Yli-Sirniö soittaa Barren Earthissa toista kitaraa. Kosketinsoittaja Kasper Mårtenson taas muistetaan Amorphisin Tales from the Thousand Lakes -albumilta sekä ajastaan stonerbändi Mannhaissa.

Kun kaverin homma toimii

– Ei se mennyt niin, että soitetaanpa sille ja sille, josko se lähtis bändiin, kun se olis varmaan tosi hyvä. Aika pienen piirin juttu tämä loppujen lopuksi on. Laulajan kanssa oli hakua vähän enemmän, mutta lopulta päädyttiin Mikkoon, kun tiedettiin että sillä on vahva varsinkin toi death metal -ääni, Marko toteaa.

Barren Earthin vokalisti Mikko Kotamäki on tullut tunnetuksi Swallow the Sun -yhtyeestä, jonka muutaman vuoden takaisen Hope-albumin ajoista hän on kehittynyt myös puhtaan laulun osalta valtavasti. Kerro, Marko, mikä mahtaa olla miehen resepti?

– Hänen omilla sanoillaan: alkoholi, tupakka ja saatana.

Lue koko juttu uudesta Infernosta!