Brittiläisen melulegendan 2000-luku on ollut yhtä juhlaa, ainakin mitä tulee äänilevyihin (ei sillä, että keikkahommistakaan pääsisi valittamaan, viimeksi Jalometallissa meinasi irrota pää harteilta). Kovaa kiekkoa on tarjottu peräperää, ja kiittänyt on niin fanisto kuin kriitiikkoporraskin.
Pari kuuntelua kertoo, että sama tahti jatkuu kolme vuotta edellisalbumin perään tulitettavalla Utilitarianilla. Metkut ovat viime levyiltä tutut – pikakompin päällä majailevat vähän kaikki äärimetallin ja punkin alalajit –, mutta toisin kuin niin monen muun veteraanibändin kohdalla, Barneyn ja kumppanien edessä ei tee mieli kaunistella totuutta: levy on oikeasti helvetin kova ja meno hirveä. Tämä ei ole musiikkia, jota tehdään vain kiertuejatkumon turvaamiseksi.
Jos nyt jostain pitää napista, niin siitä ainaisesta: teosta olisi voinut hyvin lyhentää. 16 biisiä ja 45 minuuttia on tällaisen mekkalan suhteen maksimiannos, ja pienellä karsimisella levy tulisi vieläkin paremmin päälle.
Mutta mitäs näistä. On hienoa, että Napalm Death on vuonna 2012 täysin oma rumankaunis, vastaanhangoitteleva itsensä. Mikään muu yhtye ei voi kuulostaa tältä. Rakastan syvästi.
– riekin matti
Levy arvostellaan 24.2. ilmestyvässä Infernossa.