Live: Finnish Metal Expo – Kaapelitehdas, Helsinki, 17.-18.2.

Teksti: Vilho Rajala Kuvat: Mikko Pylkkö

PERJANTAI

Olen muistaakseni käynyt joka ikisessä FME:ssä, ja jo viime vuonna muistan ihmetelleeni metalliväen vähäistä osallistumista tapahtumaan. Tänä vuonna messukansa oli entistä harvalukuisempi. Poissa olivat jonot ja tungos. Toisaalta mikäs siinä, mutta kunpa tapahtuma ei nyt kutistuisi aivan olemattomiin.

FME on edennyt suuntaan, jossa bändeillä on entistä suurempi painoarvo ja itse messut ovat vain koriste. Ehkä ihan hyvä näin.

On näemmä jossain määrin väistämätöntä myöhästyä ensimmäisenä soittavien bändien keikoilta. Perjantaina missasin Die Apokalyptischen Reiterin, josta kuulemma vierailee jäseniä Ensiferumin tulevalla levyllä. Ehdin kuitenkin parahiksi näkemään Artificial Heartin, joka otti viime vuonna osaa Century Median Suomi Metal Star -kisaan.

Nyt bändi on kiinnitetty Spinelle ja levy on tulossa loppuvuodesta. Bändi näytti Kaapelitehtaalla kasvaneen viimevuotisesta monessakin mielessä, mutta myös epävarmuus oli selvästi läsnä. Tyylisuuntana on melkoisen tyylipuhdas metalcore vähän Bring Me the Horizonin malliin.

Ei muuta kuin entistä rohkeampaa vaihdetta vaan silmään. Bändin valitsemalla linjalla tarvitaan paljon röyhkeyttä.

Osuvasti nimetty venäläinen Oldschool vei meiningin lähestulkoon toiseen ääripäähän. Bändi soitti perinteistä hard rockia, tai ei oikeastaan edes hard rockia vaan ihan silkkaa adult oriented rockia. Kaikki alan maneerit olivat hallussa, melodiat kivoja ja meininki sympaattinen, mutta vaikea tästä oli kovin valtavasti innostua. En ehkä ollut ihan kohderyhmää.

Carnalation peruutti viime metreillä keikkansa ja tilalle tuli hiljattain Spinefarmille sainattu Deals Death Ruotsista. Bändi paiskoo melodista death metalia pienillä synamausteilla hyvinkin ruotsalaiseen tapaan. Göteborgista kuulemma ovat, ei yllätä. Laulaja Olle Ekman veti keikan keulahahmon elkein ilman paitaa alusta loppuun.

Päälavalla odoteltiin jo Soenia, joka on Opethissa ennen rumpaloineen Martin Lopezin uusi bändi. Kokoonpanossa vetää myös bassohirmu Steve DiGiorgio, joten ainakin soittotaidot ovat kohdallaan. FME-keikka oli bändin ensimmäinen missään koskaan, joten siinä riitti ylimääräistä latausta.

Bändin Cognitive-levy on hämmentävän lähellä Toolia. Keikalla tämä vertaus porautui tajuntaan niin toistuvasti ja niin suurella voimalla, että se väistämättä häiritsi jopa enemmän kuin kitaristi Joakim Platbarzdisin sinänsä surulliset laitteisto-ongelmat.

Kun laulaja Joel Ekelöf paitsi kuulosti myös näytti Maynard James Keenanilta ja taustalakanoiden artwork toi hakematta mieleen Lateralusin (2001), Soenissa oli vaikea nähdä mitään muuta kuin hiilikopio. Olkoonkin että biisit sinänsä ovat kovia, soittajat käsittämättömän eteviä ja kaikki muuten kohdallaan. Ehkä sieltä jostain vielä löytyy se omakin persoona ja identiteetti. Älkää nyt tuhlatko tällaista kokoonpanoa silkkaan tributointiin!

Axegressor jauhoi pikkulavalla tällaiset harmin aiheet helvettiin. Suoraa paahtoa, pidäkkeetöntä kiukkua ja kirskuvia riffejä. Meikälle kelpasi, ja yleisössä näkyi jopa moshpitin tynkää. Oikea meininki.

ICS Vortex veti niin ikään debyyttikeikkansa ja luotti soittamisen voimaan. Mies ei ole suurin surminkaan kovin karismaattinen keulahahmo, eikä yhtye muutenkaan vaikuttanut varsinaisesti viihtyvän lavalla. Pääjehulle on kuitenkin nostettava hattua, koska viimevuotinen soolodebyytti Stormseeker on kelpo levy ja mies erittäin persoonallinen muusikko.

Listamenestyjä Swallow the Sun oli jostain syystä tungettu pikkulavalle, mikä tuntui hieman väkivaltaiselta. Bändi itse vaikutti mahtuvan lavalle vain vaivoin ja puristamo tuli muutenkin tupaten täyteen väkeä. Tunnen parikin, joille StS oli FME-perjantain selvästi tärkein bändi, ja keikkaa katsomaan tullut yleisömäärä olisi kyllä täyttänyt merikaapelihallinkin komeasti. Olisiko ICS Vortexin ollut mahdotonta vetää pienemmällä lavalla?

No, kuusikko hoiti homman parhaansa mukaan joka tapauksessa. Bändi kutoo livenä ilmoille niin monisyisen ja vahvan musiikillisen keitoksen, että sen varaan on helppo heittäytyä. En tiedä, kuinka täydellisesti bändi tilanteen lavalla hallitsee, mutta ainakin se antaa vaikutelman täydellisestä hallinnasta, ja se on tärkeintä. Hieno keikka.

Paradise Lost oli koko FME:n isoin nimi. Erittäin väkevän Tragic Idol -levyn huhtikuussa julkaiseva brittiveteraani oli jälleen hieman vaisussa livevireessä. Nick Holmes vaikutti säästelevän ääntään ja oli muutenkin poissaoleva. Greg Mackintosh puolestaan oli lavalla niin täysiverinen heavy metal -sankari kuin vain olla voi.

Settilistaan ei mahtunut Iconilta (1993) mitään, viime vuonna näyttävästi juhlitulta Draconian Timesilta (1995) sentään Enchantment ja Forever Failure. Shades of Godilta (1992) kuultiin Pity the Sadness ja As I Die, jonka Holmes vitsaili bändin tehneen 1960-luvun lopulla. One Secondilta (1997) settilistaan mahtuivat nimibiisi ja tietenkin Say Just Words.

Muuten mentiin tuoreemmalla kauralla. Upouusi biisi Honesty in Death kuuluu tulevan levyn kohokohtiin, muttei livetilanteessa lähtenyt ihan sellaisella voimalla kuin olisi toivonut.

Keikka oli ihan hyvä, pahamaineista sanaparia käyttääkseni. Ei erityisen kova tai mieleenjäävä, mutta siinähän se meni ja menetteli.

Vielä oli jäljellä Edguy, joka toi lavalle ihan toisenlaista läsnäoloa. Valtavan Age of the Joker -taustalakanan lavan taakse nostanut saksalaisbändi ilotteli ja tilutteli niin, että tämän lajin harrastajat varmaankin saivat haluamansa. Minä en bändin tuotantoa tunne ja on myönnettävä, että lähdin viiden biisin jälkeen pois. Asiaan paremmin perehtyneet raportoikoot vaikka kommentteihin.

LAUANTAI

Kun kävelin Kaapelitehtaalle, nuori ruotsalaispariskunta kysyi matkalla tietä Expoon. Olivat kuulemma tulleet katsomaan Evergreyta mutta myöhästyneet.

Näin siis pääsi käymään minullekin. Kävelin ovesta juuri kun Pressure Points iski keikastaan viimeiset tahdit. En tiedä, mikä siinä on niin vaikeaa olla ajoissa paikalla.

Ghoul Patrol starttasi päälavalla, ja meininki vaikutti oikein rapealta, mutta pian alkoivat kitaristi Jani Rapon laitteisto-ongelmat. En tiedä mistä kiikasti, mutta monta biisiä meni yhdellä kitaralla, ja se oli kyllä todellinen harmi. Bändin viimevuotinen debyytti on vahva levy ja keikkameininkikin vaikutti olevan kohdallaan, mutta tällaiset vastoinkäymiset väistämättä verottavat tehoja. Parempi onni ensi kerralla.

Kun harpoin katsomaan For the Imperiumia, panin merkille, että väkeä oli vielä perjantaitakin vähemmän liikkeellä. No, eipähän tarvinnut edetä kylki edellä.

For the Imperium osaa soittaa mielenvikaisen hyvin ja on omassa lajissaan pistämättömän kova. On eri asia, kuinka paljon sillä lajilla on ystäviä. FME:ssä yleisö seurasi keikkaa varsin innottoman oloisesti. Hakim Hietikon yleisönhuudatukset eivät siinä juuri auttaneet. Joka tapauksessa tätä bändiä on pakko arvostaa. Keikan aikana joku totesi, että FtI voisi vetää ison klubin täpötäyteen, muttei Suomessa vaan Pohjois-Amerikassa. Varmaan ihan totta.

Amoral oli päälavalla oma röyhkeä ja itsevarma itsensä, tuulikoneineen päivineen. Bändi on päässyt hiljalleen eroon Ari Koivusen aiheuttamasta…no, reaktiosta. Nykyään porukka voi taas keskittyä musiikkiin. Koivunenkin osoitti nyt, että hän on aivan saumaton osa Amoralia. Silver Otsin tilalle tullut Masi Hukari sopii bändiin niin ikään täydellisesti.

On makuasia, pitääkö Amoralin nykyisestä meiningistä, mutta kukaan ei voi sanoa, että bändi hoitaisi hommaansa jotenkin huonosti.

Pikkulavalla starttasi seuraavaksi Oranssi Pazuzu. Tässä meillä on yhtye, joka osaa pysäyttää ajan! Vaikka tunnelma on enimmäkseen eri, keikalla bändi aiheuttaa vähän samanlaisen reaktion kuin Swallow the Sun. Sitä vain kuuntelee ja elää, eikä välitä muusta.

Oranssi Pazuzu on maaninen lavabändi, ja sittenkään se ei tee yhtään mitään ylimääräistä. Kaikki pohjautuu biiseihin ja soittamiseen. Kaikki on vain niin keskittynyttä ja vahvaa, että esitystä on seurattava herkeämättä. Ja kun sitä seuraa, imeytyy itse jonnekin tajuntakosmoksen syövereihin, eikä havahdu ennen kuin keikka on ohi.

Näissä pyörteissä taivalsin katselemaan ruotsalaista Engeliä päälavalle. Täytyy myöntää, että bändin tsekkaaminen jäi hyvinkin pintapuoliseksi, koska Pazuzu-keikkaa piti kehua monen eri ihmisen kanssa moneen eri otteeseen, eikä sen luomasta tunnelmasta tehnyt mieli poistua.

Kiteytetään nyt sen verran, että Niclas Engelin ja kumppanit veivasivat melodista ja aggressiivista metallia ja solahtivat meikäläisen kirjoissa jokseenkin samaan karsinaan kuin Engelinin pääbändi In Flames. (EDIT: kommenttiosuudessa tiedettiin kertoa, että Niclas Engelin oli Jenkeissä In Flamesin kanssa eikä suinkaan tällä keikalla… hienosti on taas reportteri kartalla)

Pikkulavalla nähtiin seuraavaksi harvinaisuus nimeltä Sinisthra. Tämä on juuri se bändi, jossa Tomi Joutsen veti jo ennen Amorphis-aikojaan. Soundcheck antoi odottaa erittäinkin raskasta settiä, mutta musiikki osoittautui lopulta pääosin melodiseksi, melankoliseksi metalliksi. Joutsen ei tainnut keikalla käydä mörinärekisterissä kertaakaan eikä spiikannut mitään. Bändi tuli, soitti ja lähti, siinä se.

Materiaali vaikutti ainakin täysin ennalta tuntemattomalle aika tasapaksulta, mutta ehkä sieltä nyanssejakin löytyisi, kun kuuntelisi.

Italialainen Fleshgod Apocalypse oli vetänyt päälavalla oikein esiintymisasut niskaan. Musiikki oli äärimmäisen teknistä ja jotenkin huvittavan kuuloista, kun soundissa ei tuntunut olevan alarekisteriä ollenkaan. Bassarien napse todellakin erottui, mutta eikö niiden nyt kuitenkin pitäisi olla BASSOrummut?

Sen verran keskittymistä vaativaa koheltamista FA tarjoili, että se ei nyt FME:n kaltaisessa musiikin multitulituksessa oikein auennut.

Pikkulavan viimeinen nimi oli turkulainen Oddland. Bändi voitti viime vuonna Suomi Metal Star -kisan ja julkaisee debyyttilevy The Treachery of Sensesin toukokuun alussa.

Bändi on kasvanut viime vuodesta komeasti. Itsevarmuus oli tällä keikalla aivan eri tasolla. Taidothan näillä jannuilla ovat aivan käsittämättömät, ja biiseistä parhaat ovat todella kovia. Debyyttiä odotellaan ainakin täällä suurella mielenkiinnolla.

Tästä jäi hyvä fiilis, ja olin aika varma, ettei se enää tänä iltana tulisi laskemaan.

Fiilistä nosteli seuraavaksi Turisas, jolla piisaa ahkeraa fanikansaa, jos FMA-palkinnoista voi jotain päätellä. Bändin keikka tarjoili suuria tarinoita ja suuria tunteita sellaisella sykkeellä, ettei siitä voinut kuin nauttia. Tällä yhtyeellä on selvä visio omasta tekemisestään ja valtavasti voimaa toteuttaa se. Settilista painottui vuosi sitten ilmestyneeseen Stand Up and Fight -levyyn, mutta tulihan sieltä ne pakolliset To Holmgård and Beyondit ja Battle Metalitkin.

Fanikansakin näkyi olevan liekeissä kuten pitikin. Kaiken kaikkiaan hieno veto.

Sitten oli vielä Stam1na.

Etukäteen tiedettiin, että yhtye tulee soittamaan Nocebo-levynsä alusta loppuun. Niinpä liikenteeseen lähdettiin Pirunpaskalla.

Bändi suoriutui itselleen asettamastaan haasteesta leikitellen ja vailla minkäänlaisia ongelmia. Stam1na on livetilanteessa järkeä koettelevan kova bändi. Aluksi yleisössä oli odottava, hieman epävarma tunnelma, mutta penseys kyllä karisi kun videobiisi Valtiaan uudet vaateet pyörähti käymään. Koko loppukeikan ajan yleisössä nähtiin iloista juoksupittiä, wall of deathia ja mitä näitä nyt on.

Uusi levy on jakanut mielipiteitä. Täällä se on pyörinyt varsin paljon. Livetilanteessa kappaleisiin ei auennut ainakaan vielä uusia näkökulmia, mutta yhdestäkään ei voinut sanoa, ettei se olisi toiminut livenä.

Arveton on arvoton -kappaleen jälkeen Stam1nalle jaettiin kultalevyt juuri soitetusta levystä. Bändi oli silminnähden liekeissä äskeisestä suorituksestaan, syystäkin. Niinpä yleisölle tarjoiltiin vielä lyhyt encoresetti, johon kuului kappaleita kaikilta aiemmilta levyiltä.

Sitten vaan yöbussiin ja kotio. Kiitos FME jälleen.