Apokalyptista postpunkkia soittava Beastmilk täytti valkealla valaistun lavan viattomasti kuin maito, mutta kappale kappaleelta kerma alkoi kuohua kirnussaan. Pieniä innostuksen pärskeitä roiskui yleisöönkin, joka tosin oli vasta ensimmäisen kokopitkänsä marraskuista julkaisua odottavalla bändillä vielä väljähkö ja tyyni. Se ei nautintoani haitannut. Uuden Climax-levyn ja edellisten pienjulkaisujen annista koostuva settilista antoi maistiaisia ennakoitavasta menestyksestä ja jätti janon tuleviin keikkaelämyksiin.
Klubilla tukeva rumpusoundi oli maailmanlopun hirtehisellä riemulla virtaaville kappaleille todella eduksi. Rumpali Pailen ja solisti Kvohstin esiintyminen olivat melkoinen vastinpari toisilleen. Paile takoi rytmiään positiivisella irveellä samalla kun Kvohst hänen edessään keinahteli viipyilevästi. Välillä solisti kauhoi kumartuen ilmaa kuin paksussa eetterissä uiden, mikä saattoi näyttää huvittavaltakin, mutta minusta persoonallinen liikehdintä sopii Beastmilkin apokalyptiseen ilonpitoon. Sen sijaan Love in a Cold World ilmaistiin juuri sopivalla surkealla kyyristelyllä, ja mitä luultavimmin elekielen skaala monipuolistuu, kun biisit käyvät bändille tutummiksi.
Kvohst on loistava vokalisti. Äänenkäyttö keikalla ei ollut yhtä hallittua kuin levyllä, mikä oli pelkästään hyvä asia. Kvohst käyttää efektien lisäksi useita äänensävyjä jakamaan lauluosuuksia, mutta livetilanteessa turhantarkka viilailu vain häiritsisi fiilistelyä. Forever Animalissa solisti tempautui mukaan niin, ettei silminnähden muistellut itsekään nauhoitteiden hiottuja äänenaloja. Aitoa makua ei sovi käsitellä liikaa, sillä tiedämmehän, että vastalypsetty maito on pastöroimatonta.
Vanhoja kappaleita ripoteltiin sopivasti tuomaan tuttua kuultavaa uuden lomaan. Mukava lisä oli myös varsin vaikuttava sample mitä todennäköisimmin presidentti Harry S. Trumanin suusta hänen ilmoittaessaan Yhdysvaltojen ydinaseen käytöstä toisen maailmansodan lopussa. Presidentin puhe oli niin loistava valinta vakavan aiheen ja ajoittain kovinkin letkeästi tempoilevan musiikin välille, että olisin kaivannut sille esityksessä enemmän tilaa. Hiljaisuutta ja yleisön odotusta hyväksikäyttäen puhe olisi tuonut enemmän dramatiikka eikä hukkunut äkisti vaihtuvien kappaleiden välille.
Climaxin päästyä pyörimään itse kunkin levysoittimessa Beastmilk saa mitä luultavimmin uusia soittotoiveita, niin huippuja nostatuksia uusi albumi sisältää. Jos Death Reflects Us ei saa tulevaisuudessa yleisöä tarttumaan lypsykiuluunsa ja jammailemaan mukana, en keksi syyttää kuin pahemmankertaista laktoosi-intoleranssia. Tällä erää White Stains on Black Tape -demon The Wind Blows Through Their Skulls sai sekä yleisön että bändin kovimpaan vauhtiin, ja kuten niin usein elämässä, kaikki päättyi juuri kun sitä vähiten olisi toivonut.
Savuiselle, sinisenä hehkuvalle lavalle piirtyivät cowboyhatun ja pitkien sivupalmikoiden siluetit. Black metalista kokeilevaan metalliin ja viikinkiviritteiseen postrockiin kulkenut Sólstafir oli aloittamassa illan pääesiintyjänä. Bändi on ollut tykätty vieras Suomessa eikä pettänyt fanejaan tälläkään kertaa.
Suomessa viimeksi kesän Provinssirockissa konsertoinut islantilaisyhtye kiersi lokakuun päivinä Suomea Turun, Tampereen, Joensuun ja Helsingin kautta ystäviensä Beastmilkin kanssa, mikä näytti olevan yhtä mieluinen tapaus niin yleisölle kuin bändille itselleenkin. Sólstafirilla oli läpi keikan hyvä kontakti yleisöön, eikä lämminhenkisten välispiikkien vilpittömyyttä ollut syytä epäillä.
Suosiollinen yleisö saattoi jopa vahvistaa Sólstafirin varmaa otetta esiintymiseensä. Vaikka antoivatkin suurimman huomion musiikille, he selvästi tiesivät, kuinka korostaa eleillään kappaleiden temponvaihdoksia.
Livekokemuksena Sólstafir voi kääntyä kahteen suuntaan. Faneille raskaasti hakkaavien instrumentaalisten sektioiden ja muutamaan harkitusti kajahtelevaan näppäilyyn laskevien syvänteiden vuorottelu voi tuottaa transsiin johtavan elämyksen. Pitkät kappaleet ajoittain tainnuttavat, mutta pyrkivät viime tipassa väistämään puudutuksen.
Toisaalta nuo tainnuttavat elementit voivat samentaa alleen sen kirkastuttavan väreilyn, josta levyjen monikerroksellisuus koostuu. Itse arvostan Sólstafirin kykyä luoda perinteinen, alakuloisen herkkä viikinkimäinen äänimaailma luontevaksi osaksi kokeilevien musiikkityylien fuusiota. Klubilla en kuitenkaan voinut aistia bändin musiikillista rikkautta, koska soundien tuhruisuus sotki sävelkulkuja toisiinsa enkä voinut erottaa kaipaamiani herkempiä sointuja. Sahaus sahaukselta kappaleet alkoivat puuroutua toisiinsa.
Kuunteluelämykseni pelasti ennen muuta Aðalbjörn Tryggvasonin tunnepitoinen laulu. Erityisesti tunnelmointikappaleissa, kuten show’n kruunussa Goddess of Agesissä, äänensävyt pääsivät oikeuksiinsa. Ovathan onnistuneet viikinkimetallin vokaalit usein syntyneet silottelemattoman karhealla äänellä seuratuista haikeanmelodisista sävelistä, joilla viikingit ovat laulaneet surumielisiä, jäätyneissä vuorenrinteissä kajahtelevia laulujaan kaiken kirjoitetun historian ohittavalla varmuudella.
Vaikka Islannin jäinen hurjuus ja jylhyys ei päässyt huurtumaan Tampereen Klubilla selkäpiihini asti, Sólstafir oli varmasti monelle miellyttävän läheinen kokemus.