Hämärässä salissa on harras tunnelma. Lähellä synkkää portaikkoa sijaitsevan lavan eteen on kerääntynyt joukko mustiinpukeutuneita. Osalla heistä on huput päässään sekä pentagrammeja ja nurinpäin käännettyjä ristejä vaatteissaan. He keskustelevat vaimeasti kuiskaten, aivan kuin eivät haluaisi rikkoa salin haurasta ilmapiiriä. Ympärillä kuuluu vaimeana musiikki, joka muistuttaa gregoriaanista kirkkolaulua.
Lavan edessä on kolme mustaa lyhtyä, joista jokaisessa palaa valkoinen kynttilä. Kynttilät sulavat hitaasti ja valuttavat vahaa määrätietoisesti alaspäin. Sulanut vaha löytää lyhtyjen pohjista tarvitsemansa raot, kiemurtelee niiden läpi ja tippuu valkoinen pisara kerrallaan lavan reunalle ja siitä tummalle lattialle yrittäen levittäytyä mahdollisimman pitkälle. Pisarat myös löytävät heti tielleen osuvan ihon tai vaatteen ja tarrautuvat siihen kuin tarkoituksenaan seurata kantajaansa kotiin. Niin kuin niillä olisi oma tahto. Pisarat eivät kuitenkaan polta. Ne eivät ole kuumia, vaan juuri sopivan lämpöisiä. Niiden osumista iholle ei edes huomaa.
Lyhtyjen takana on pitkä musta esirippu. Se erottaa lavan ja salin kuin meri kaksi erilaista maailmaa toisistaan. Esiripun raoista näkyy valoa. Valo valuu raoista kuin vaha pitkin valkoisia kynttilöitä ja sulautuu salin hämäryyteen ennen vajoamistaan lattialle. Esirippu liikkuu hieman aaltoillen, aivan kuin sitä heiluttaisi kevyt tuulenvire. Mutta lava on sisätiloissa eikä siellä voi tuulla. Vai voiko?
Samassa esirippu avautuu. Molemmin puolin lavaa seisoo kaksi isoa kynttelikköä, joiden kynttilät lepattavat hämäryydessä luoden lavalle alttarimaisen tunnelman. Kynttelikköjen välissä näkyy erikoinen rakennelma. Näyttää ihan siltä kuin sen keskiössä olisi eläimen luuranko. Hämärässä on kuitenkin vaikea sanoa varmaksi, onko luuranko totta vai vain harha. Synkännäköisiä miehiä saapuu lavalle. Heidän kasvoissaan on maalia, ja yksi heistä on pukeutunut kaapuun, joka näyttää siltä kuin se roikkuisi yönsä luostarin vaatekaapissa.
Tervetuloa ”sen toisen” kirkkoon.
Black Flames of Blasphemy -festivaali on alkamassa.
Rituaali
Black Flames of Blasphemy, kaksipäiväinen mustaa metallia pursuava festivaali järjestetään tänä vuonna neljättä (ja viimeistä, pt. huom.) kertaa, ensimmäistä Nosturissa.
Vaikka festareilla esitettävä musiikki itsessään on Suomen väkilukuun suhteutettuna kohtuullisen pienen piirin harrastus, festivaali sai koko maan kattavaa huomiota viime vuonna iltapäivälehtien lööpeissä. ”Hevikeikalla karmivia piirteitä – natsismia ja kuolleita eläimiä”, kiljui Iltalehti, kun joidenkin bändien lyriikoista ja rekvisiitasta vedettiin herne nenään.
Juttuja lukiessani tuli mieleen, onkohan tapahtumapaikalla käytetty sanakirjaa ja otettu selvää, mitäköhän se festarin nimi oikeastaan tarkoittaa (vapaasti suomennettuna Jumalanpilkan mustat liekit). Mutta hei, kaikenlainen julkisuushan on hyvää julkisuutta, vai miten se nyt meni. Varmasti nekin metalheadit, jotka eivät olleet tienneet festarien olemassaolosta aikaisemmin, ymmärsivät nyt, minne alkutalvesta kannattaa kulkunsa suunnata.
Perjantain saatanalliset säkeet
Minunkin huomioni kiinnittyi näihin festareihin viime vuoden hälyn seurauksena. Tuli pakottava tarve päästä katsomaan, mistä siinä oikein on kyse. Siksipä seisonkin nyt Nosturin lavan edessä festarien ensimmäisen bändin, turkulaisen Arsonist Lodgen (kuva alh.) aloittaessa settinsä. Kaapuun pukeutunut vokalisti Chi-Xi-Stigma on yksi niistä alussa mainituista lavalla seisovista synkän oloisista miehistä. Hän ei hymyile. Tästä hommasta taitaakin olla leikki kaukana. Mutta setti on upea.
Arsonist Lodgen jälkeen lavalle kapuaa mustissa nahkatakeissaan ja kasvonaamioissaan islantilainen Svartidauði. Jos Metal Archives -sivustoon on uskominen, svarti dauði on islantia ja tarkoittaa mustaa kuolemaa. Tarkempi tutkimustyö osoittaa, että ollakseen niin vähälukuinen maa, Islannissahan on vaikka millä mitalla metallibändejä.
Kolmantena pitäisi esiintyä hollantilaisen Funeral Windsin. Valitettavasti bändin matka on katkennut alkuunsa Finnairin lakon takia, eikä korvaavia lentoja ole pystytty järjestämään. Mutta eipä hätää. Korvaava bändi on löytynyt: laitilalainen Kadotus. Yleisössä näyttää olevan sekä Funeral Winds- että Kadotus-faneja, mutta yleistunnelma on korvaajan suhteen positiivinen. Pidän itsekin heidän tyylistään, ja lista myöhemmin paremmin tsekattavista bändeistä sen kuin kasvaa.
Kauan odotetun lappeenrantalaisen yhdenmiehenprojektin Satanic Warmasterin (kuva alh.) Werwolfilla on oma fanikuntansa Lontoossa asti. Mies näyttää lavalla yrmeältä ja pitää show’n kasassa rautaisella otteella. Hän käy välillä keskusteluja livebändinsä kanssa. On tosin vaikea sanoa, keskustellaanko siellä niitä näitä vai ojentaako Werwolf bändiään. Oli miten oli, materiaali kuulostaa todella hyvältä.
Illan alun hartaasta tunnelmasta ei ole enää tietoakaan, festarijuoma on saanut kielet laulamaan. Sekin kundi, joka ei aikaisemmin tiennyt, miksi oli festareille tullut, koska hänen mielestään Metallica on ihan tarpeeksi rankkaa (minäkin pyörittelin tässä vaiheessa silmiäni), on jotenkin päässyt luikertelemaan valokuvaajien keskelle lavan eteen ja heiluttaa päätään Satanic Warmasterin tahdissa niin kuin tietäisi mitä tekee.
Lauantain musta magia
Lauantain karkeloiden alkaessa kuuden jälkeen illalla porukkaa on paikalla selvästi vähemmän kuin perjantaina samaan aikaan. Maljoja on selvästi nostettu runsain mitoin ”Hänen nimeensä”, kuten tapahtuman Facebook-sivut mahtipontisesti ilmaisevat. Illan kuluessa asia korjaantuu, ja kuten perjantaina, sali on keskiyön aikaan jo täynnä. Loppuunmyyty tapahtuma ei kuitenkaan ole.
Musiikkipuolen polkaisee käyntiin tshekkiläinen Inferno (kuva ylh.). Tämäkin bändi on pukeutunut kaapuihin. Kaavut tuntuvat olevan festarien teema, mutta täytyy sanoa, että ajan kuluessa se alkaa näyttää hivenen tylsältä ja bändit sulautuvat ulkonäöllisesti toisiinsa. Mitään erilaista ja yksilöllistä ei tunnu tulevan juurikaan vastaan. Viime vuoden lööppien perusteella sitä kai salaa odotti jonkinlaisen watainmaisen verenhajun hiipivän vastaan jo Nosturin ovella. Näin ei kuitenkaan käynyt, ehkä joidenkin pettymykseksi.
Infernon jälkeen lavan valloittaa Turun Obscure Burial. Täytyy sanoa, että tässä vaiheessa korvani nousevat pystyyn kuin koiralla. Olen tainnut löytää tämän päivän suosikkini. Vaikka black metal on sopivankokoisina palasina varsin nautittavaa kuunneltavaa, taidan kuitenkin olla pohjimmiltani death metal -tyttö, ja Obscure Burial kallistuu asteikollani enemmän tähän suuntaan.
Seuraavana on vuorossa festarien toinen yhdenmiehenprojekti, saksalainen The Ruins of Beverast. Tämän jälkeen pitäisi esiintyä Ride for Revenge, mutta bändi on peruuttanut keikkansa henkilökohtaisiin syihin vedoten. Heidän tilallaan esiintyy Sargeist, joka on alun perin Lappeenrannasta. Lappeenranta tuntuu työntäneen kohdustaan pihalle monta metallibändiä. Mikähän on kaupungin salaisuus?
Sargeistin jälkeen esiintyy festarin viimeinen suomalaisvahvistus, True Black Dawn (kuva ylh.), jonka jälkeen lava jää ulkomaalaisvahvistusten käsiin.
Ranskalainen Aosoth ja kreikkalainen Acherontas valmistelevat tietä festarien pääesiintyjälle, ruotsalaismahtavuus Mardukille (kuva alh.). Bändi aloittaa keikkansa noin yhden aikaan yöllä ja soittaa koko Those of the Unlight -albuminsa. Tänä vuonna näet juhlitaan kyseisen albumin 20-vuotista taivalta.
Tähän on hyvä päättää festari – varsinkin kun tietää Mardukin tulevan viihdyttämään lontoolaisyleisöä jo joulukuun alussa.