Harvoja vanhojen vaarien stadionkeikkoja tulee odotettua ja jännitettyä yhtä paljon kuin Black Sabbathin viimeisen kiertueen loppuunmyytyä Helsingin-keikkaa. Pettymyksen väistyminen oli massiivinen helpotus, sillä bändi osoitti olevansa iästään huolimatta upeassa vedossa, ja keulahahmo Ozzy Osbournen etukäteen karmivaksi enteilty suoritus luovi nipin napin plussan puolelle. Tunnelma rysähti kahden tunnin aikana pari kertaa rähmälleen, mutta N.I.B:n ja Children of the Graven kaltaiset biisit toimivat, vaikka oma fiilis kärsisi kuoliniskuja vokalistia vuosia riivanneiden viinapirujen jahtaamana.
Illan avannut Uncle Acid & the Deadbeats on Sapattinsa opiskellut. Loistavalla Blood Lust -albumilla kerralla oman soittolistani kärkeen kirinyt bändi kuulosti Hartwallin jättimäisellä lavalla raskaalta, tarttuvalta ja ehdottomasti paikkansa Sabbath-lämppärinä ansainneelta. Uncle Acid on harvoja aidosti hyviä kokoonpanoja, jotka onnistuvat kuulostamaan tuoreelta puhkikalutussa 70-luvun taitteen mustaa happorockia ryöstöviljelevässä trendissä. Samaa haaskaa kaluaa turhan moni, mutta Uncle Acid on yksinkertaisesti taitavasti kirjoitettu.
Bändi loistaa, kun se kajauttaa ilmoille Blood Lustin tarttuvia hittejä. Blood Lustia tänä vuonna seurannut Mind Control on selvästi edeltäjäänsä heikompi, sama tarttuvuus ei riittänyt uutukaiselle. Levy on hyvä, mutta Happosedän riffikynä ei missään tapauksessa pysynyt yhtä terävänä kuin parin vuoden takaisella täysosumalla.
Livenä bändi oli selvästi omimmillaan, vaikka sama nostalginen soundi ei soitosta Areenalla kuulunutkaan. Tulkaa pian takaisin, toivon, ja mieluiten klubilavalle. Hartwall on kuitenkin kaukana konserttiareenasta ja vielä kauempana tunnelmallisesta klubiympäristöstä, jonne Uncle Acidin kaltainen pikkuruista hippi-ug-skeneä henkivä ryhmä kuuluisi.
Uncle Acidin Areenalle jättämä hyväntuulisuus antoi odottaa pääesiintyjältä samaa. Kun esiripun takaa kajahti viimein pahaenteinen nauru ja jylhä War Pigs jyrähti Areenan salin yli, raskassoutuinen soundi vei mennessään kaikki toiveet toisesta paikasta ja ajasta. Into the Void, Under the Sun ja Snowblind ovat yksinkertaisesti huikeita biisejä. Black Sabbath näytti ja kuulosti mahtavalta, se ei tarvinnut Ozzyn soolokeikoilta tuttua halpamaista, yleisöä kosiskelevaa rocksirkusta eikä mahtailevia, tyylittömiä lavasteita.
Vanhoja biisejä seurannut Age of Reason on uuden levyn parhaita raitoja ja istui luontevasti settiin. Sitä seurannut nimibiisi Black Sabbath on vuorostaan niin väkevä, että viimeistään silloin vannoin keikan olevan hienoimpia livekokemuksiani. Behind the Wall of Sleep on kelpo veto ja sitä seurannut Geezer Butlerin tuttu bassosoolo mykistävää kuunneltavaa. Sooloa seurannut N.I.B. on parhaita ikinä kirjoitettuja biisejä, enkä tiedä, kuinka alkuperäisesittäjä sen edes voisi hoidella huonosti.
Silti veto ei vienyt voittoon asti.
Odotin kuulevani Geezerin mestarillista bassoakrobatiaa ja todistavani Tony Iommin omaleimaista kitarointia legendan vielä eläessä Ozzyn korkeintaan täydentäessä kahden säveltäjäneron tarjoaman elämyksen. Hiljalleen lumous raukesi. Ozzyn kompastellessa uusien biisien laulusuorituksissa rupesin häpeäkseni kiinnittämään huomiota miehen maneereihin. Asiat, joilla ei missään tapauksessa saisi olla merkitystä, kuten jatkuva yleisön huudatus samoilla fraaseilla ja vuosien päihdekierteen lamaannuttava sipsutus, varastivat rikollisen paljon huomiotani.
13-levyn End of the Beginning on tylsä, ja aidosti hyvän rallin God Is Deadin tuhoaa Ozzyn epävireisyys. Laulu ei mennyt edes sinne päin. Dirty Womenin aikana Bettie Pagen 50-vuoden takaista rintavarustusta kahdelta valtavalta screeniltä tuijottaessa tuntuu ensimmäistä kertaa, että katson comebackkeikkaa. Jotain tyylitajua osoittaa, että ruudun rinnat olivat sentään vintagea. Silti jokin muistuttaa, että tässä on kuljettu kovin kauaksi ilotytöille lauleskelusta.
Vanhojen lämmittely unohtuu, sillä Dirty Womenia seurannut Children of the Grave on upea järkäle ja kuulostaa tuoreelta vuosikymmenten jälkeenkin. Se nostattaa tunnelman hitaasti takaisin vanhan taian pariin ja herättää muistamaan, että nyt todistetaan yhtä konserttihistoriani hienoimmista hetkistä. Sabbath Bloody sabbath -intro ja Paranoid päättävät encoreina keikan odotetusti.
Black Sabbath todisti olevansa upeassa vedossa. Ozzyn kömpelyyden voi sivuuttaa toteamalla sen kuuluvan pakettiin. Mies on ollut karmea laulaja ja esiintyjä koko ikänsä, mutta omaperäisyys on moninverroin kiinnostavampaa kuin tekniikka. Black Sabbath on itselleni paljon enemmän kuin pari hyvää hittiä joskus tehtaillut bändi, se on ollut bändien selvä ykkönen yli puolet elämästäni, ja suurin osa kuuntelemastani musiikista pitää sisällään pienen siemenen Sapattia. Black Sabbathin nimibiisin livenä kuulemisen hohtoa ei himmennä Ozzyn välillä keskinkertaisuuden alapuolelle lipeävä kompurointi uusien biisien aikana, sillä vanhat kappaleet kajahtivat miehen keuhkoista hatunnoston arvoisesti.
Kyynisten mielten spekulaatiot rahan takia vedetystä kiertueesta voi kuitata merkityksettöminä, sillä Black Sabbathissa on jotain, mikä tekee siitä ylivoimaisen moniin muihin pappabändeihin verrattuna. Helsingin-esiintymisen aitoa läsnäoloa ja soittamisen iloa fani muistelee mielellään hautaan asti.
Sabbathin settilista:
War Pigs
Into the Void
Under the Sun
Snowblind
Age of Reason
Black Sabbath
Behind the Wall of Sleep
N.I.B.
End of the Beginning
Fairies Wear Boots
Rat Salad
Iron Man
God Is Dead?
Dirty Women
Children of the Grave
//
Sabbath Bloody Sabbath (intro)
Paranoid