Australialainen AC/DC ei juuri esittelyjä kaipaa. Bändi kuuluu rockhistorian menestyksekkäimpiin orkestereihin ja on myynyt maailmanlaajuisesti yli 200 miljoonaa levyä. Bändin viimeisin, järjestyksessään viidetoista levy Rock or Bust ilmestyi loppuvuodesta 2014. Totuttuun tapaan albumi oli iso menestys. Se kipusi listaykköseksi yhdessätöista maassa, mukaan lukien Suomi, ja on löytänyt tähän mennessä tiensä yli kahden miljoonan ostajan matkaan. Levy on musiikillisesti taattua AC/DC:tä vaikka ei bändin parhammistoon ylläkään.
Kuten yleisesti on tiedossa, bändin kokoonpanossa tapahtui viime vuonna merkittäviä muutoksia. Alusta asti mukana ollut kitaristi Malcom Young joutui jättäytymään pois terveydellisistä syistä. Mies kärsii pahanlaatuisesta dementiasta eikä pysty enää soittamaan, saati kiertämään. Pitkäaikainen rumpali Phil Rudd joutui puolestaan ongelmiin virkavallan kanssa, ja miehen tilannetta kuvannee parhaiten termi ”moniongelmainen”. Parasta aikaa Rudd istuu kahdeksan kuukauden mittaista kotiarestituomiotaan Uudessa-Seelannissa. Tuomio tuli muun muassa huumausaine- ja tappouhkausrikoksista. Ei voi kun toivoa, että mies saa jossain kohtaa taas asiansa kuntoon.
Mutta kuten vanha sanonta kuuluu ”sota ei yhtä miestä kaipaa”, ja AC/DC:n tapauksessa edes kahden jäsenen vaihtuminen ei ole onnistunut pysäyttämään bändiä. Kitaristin paikalle löydettiin Youngien veljenpoika Stevie Young, joka tuurasi Malcolmia jo vuoden 1988 Blow Up Your Video -levyn kiertueella. Mies soitti komppikitaraosuudet Rock or Bustilla ja on nyt siis virallisesti bändin jäsen.
Rumpuihin löydettiin myös ”uusvanha” mies eli Chris Slade. Slade soitti bändissä vuosina 1989–94, ja tuona aikana orkesteri julkaisi yhden sen menestyksekkäimmistä albumeista, The Razors Edgen, joka piti sisällään sellaiset megahitit kuin Thunderstruck ja Moneytalks.
Uudistettu kokoonpano aloitti Rock or Bust -maailmankiertueensa huhtikuussa Coachella-festivaaleilla Jenkeissä. Rundi on tuon jälkeen jatkunut eri puolilla Eurooppaa, ja nyt oli vihdoin Suomen vuoro.
AC/DC on ollut uskollinen Suomen-kävijä. Bändin legendaarinen ensiesiintyminen Kulttuuritalolla vuonna 1977 oli aikoinaan melkoinen tapaus, kun bändiä syytettiin playbackistä – langaton mikrofoni oli suomalaiselle yleisölle täysin vieras asia. Tiedä sitten, oliko tuo ”kohu” osasyynä siihen, että bändi nähtiin seuraavan kerran Suomessa vasta vuonna 1985, mutta sen jälkeen bändi on tullut pohjoisen perukoille jokaisella kiertueellaan.
Tällä kertaa keikkapaikkana toimi Hämeenlinnasta löytyvä Kantolan tapahtumapuisto. Alue on upouusi, ja AC/DC:n keikka oli ensimmäinen siellä järjestetty tapahtuma. Ennen keikkaa ilmassa oli siis normaalia enemmän kysymyksiä. Mikä on bändin päivän kunto, miten ”uudet” jäsenet täyttävät paikkansa ja uusi alue toimii?
Konsertin lipunmyynti aloitettiin hyvissä ajoin viime vuoden joulukuussa. Itse pidin konsertin yleisötavoitetta (55 000) hieman ylioptismistisena, mutta oli mukava todeta olleensa väärässä. Liput myytiin etukäteen loppuun, ja niinpä paikan päällä oli tarjolla ainoastaan muutaman lipputrokarin tyrkyttämiä ”erikoishintaisia” lippuja.
Paljon etukäteen spekuloitu logistiikka tai ylipäätään itse aluelle pääseminen toimi ainakin meidän porukalle helposti. Saavuimme paikalle suositusten vastaisesti omalla autolla ja saimme sen kätevästi parkkiin Visamäkeen ilman isompaa jonotusta. Parkista oli ilmainen bussikuljetus pääportin edustalle, joten ainakin tämä puoli oli hoidettu järjestävän tahon toimesta hyvin.
Kun pääsimme sisälle alueelle, illan ensimmäinen orkesteri Santa Cruz oli jo ehtinyt soittaa ja lavalla oli illan toinen lämmittelijäbändi Vintage Trouble. Olen nähnyt bändin pari kertaa aiemminkin, muun muassa KISS Kruisella, ja tämä esitys ei pahemmin eronnut aiemmista.
Vintage Trouble soittaa ihan viihdyttävää ja menevää 70-lukulaista bluesrockia ja laulaja Ty Taylor on hieno esiintyjä, mutta en nyt ole ihan varma, onko AC/DC:n lämmittelijän paikka heille se oikea. Tälläinen musiikki ja meininki toimisi varmasti parhaiten jossain Tavastian tyyppisessä rokkiluolassa.
Ennen AC/DC-konserttia oli juuri sopivasti aikaa pistäytyä tuopillisella, tai siis se oli hyvältä tuntuva ajatus. Tässä kohtaa oli kuitenkin pakko todeta, että kun tämänkokoiseen paikkaan ahtautuu 55 000 ihmistä, siitä seuraa pakostakin jonoja. Oli pakko luovuttaa, kun jonotusta oli takana 25 minuuttia ja keikka lähestyi uhkaavasti. No, aina ei voi voittaa.
AC/DC otti lavan haltuunsa tasan klo 21:30. Uuden levyn nimikkokappale avasi pelin komeasti, ja sitä seurannut klassikko Shoot to Thrill jyräsi kuin kiimainen hirvi. Aluksi tuntui, että oikeastaan mikään ei ole muuttunut bändin aiemmista keikoista. Leveästi hymyilevä Brian Johnson lauloi edelleen tunnistettavalla raspiäänellään, kitaristi Angus Young juoksenteli koulupuvussaan ympäri lavaa kuin tuulispää ja bändi soitti hittibiisejä toinen toisensa perään.
Uusi levy oli esillä kolmen biisin verran ja edelliseltä Black Icelta kuultiin Rock’n Roll Train, mutta muuten bändi tyytyi soittelemaan ajattomia klassikoitaan, joista omaan makuuni parhaiten toimivat Shot Down The Flames, Sin City ja Have a Drink on Me. Bändin massiiviset mutta samalla vähän askeettiset lavarakennelmat näyttivät hienolta, ja tarjolla oli runsaasti tulta ja pommeja.
Myös muut klassiset AC/DC-show’n elementit olivat totta kai läsnä. Massiivinen kirkonkello lasketui katosta Hell’s Bellsin aikana, ja Whole Lotta Rosie esitteli puolestaan oletettavasti maailman suurimman ”puhallettavan Barbaran”. Setin päättäneen For Those About To Rockin aikana lavalla nähtiin masssiviset kanuunat, jotka sylkivät tulta ja tappuraa. Tuskin on ainakaan Hämeenlinnassa vastaavaa aiemmin koettu.
Jos aluksi tuntui, että mikään ei ole muuttunut, mielipide muuttui hieman keikan aikana. Johnson oli ajoittain vaikeuksissa äänensä kanssa, mikä nyt ei ole suorainen ihme, kun muistaa, että kysymyksessä on sentään 67-vuotias kaveri. Angusin jalkakaan ei enää noussut ihan entiseen malliin, vaikka liikettä oli toki enemmän kuin monella puolta nuoremmalla yrittäjällä.
Bändin rytmiryhmä oli odotetun hyvä. Basisti Cliff Williams on edelleen vanha oma itsensä, ja Stevie Youngin soitto on lähes identtistä setänsä kanssa. Mutta kyllä Malcolmia jäi jotenkin kaipaamaan. Mies on aina ollut niin oleellinen osa bändin soundia ja olemusta, että häntä ei vain kerta kaikkiaan voi korvata. Chris Slade soitti pääsääntöisesti tiukasti, mutta hetkittäin miehen kompissa oli havaittavissa pientä laahamista. Esimerkiksi You Shook Me All Night Long kuulosti todella hitaalta. Slade on hyvä ja legendaarinen rumpali, mutta tässä kohtaa kallistun kuitenkin enemmän Phil Ruddin suuntaan.
On spekuloitu, jääkö tämä kiertue bändin viimeiseksi. Tämän keikan perusteella voisi sanoa, että ei välttämättä. Vaikka ikä alkaa näkyä, niin kyllä AC/DC edelleen pesee pääosan muista bändeistä ja pystyy halutessaaan jatkamaan vielä vuosia. Jos tätä vertaa vaikkapa näkemiini Mötley Crüen parhaillaan käynnissä olevan Farewell-kiertueen keikkoihin, ero on valtava, ja siis täysin AC/DC:n eduksi. Vaikka vanhoja aikoja tuli välillä ikävä, bändin uudet jäsenet täyttivät paikkansa hyvin. Heidän panokseensa AC/DC ei tule jatkossakaan kaatumaan.
Jos jostain pitää vähän valittaa, niin settilistasta, joka tuntuu olevan sementoitu tämän bändin kohdalla. Toki on ymmärettävää, että bändin täytyy soittaa tietyt biisit jokaisella keikallaan, mutta käytännössä setti on pysynyt uusien levyjen biisejä lukuun ottamatta lähes muuttumattomana jo useamman vuosikymmenen ajan.
Oli mukava todeta, että Kantolan tapahtumapuisto osoitttautui kelvoksi keikkapaikaksi. Järjestelyt toimivat pääsääntöisesti hyvin, ja liikkuminen oli suhteellisen helppoa ja vaivatonta. Oikeastaan ainoa negatiivinen asia oli, että alueella oli kokoonsa nähden aivan liian paljon yleisöä. Sopiva määrä olisi ollut ehkä sellainen 30 000. Tähän kannattaisi jatkossa kiinnittää vähän huomiota.
Aluetta tulee joko laajentaa tai lipunmyyntiä rajoittaa, ja lisäksi myyntipisteitä saisi olla nykyistä huomattavasti enemmän. Negatiiviseksi asiaksi voisi laskea myös sen, että parkkimaksua perittiin peräti 25 euroa, joka on sarjassaan eräänlainen ennätys, mutta mitäpä sitä pienistä…
Tärkeintä on, että AC/DC on edelleen voimissaan. On myös hienoa, että tälläisiä konsertteja järjestetään muuallakin kuin Olympiastadionilla. Olisiko ensi vuoden Sonispheren paikka Hämeenlinnassa?
Teksti: Marko Syrjälä