Carcass teki sen, mitä monilta comebackeilta ei kaivata, tai jos kaivataan, niin pelonsekaisin tuntein: kokonaan uutta materiaalia sisältävän studiolevyn. Yllättävän varauksetonta suitsutusta kerännyt Surgical Steel sisältää mallikkaita kappaleita, mutta kyllähän ne soundit ovat keski-ikäisille korville ruuvattu.
Tämä levy toi kuitenkin Carcassin viiden ja puolen vuoden tauon jälkeen Suomeen. Grindin ja deathin brittiläiset mestarit eivät suinkaan olleet omalla keikallaan, vaan ruotsalaisten viikinkiläpsyttelijöiden Amon Amarthin vieraina. Vaikka lämppärisetin pituudesta voi olla mieltä tai toista, positiivinen seikka maanantai-iltaan oli kotisohvalle jo kahdeksaa yli yhdeksän ehtiminen.
Väenpaljous Kaapelitehtaalla osoitti, ettei kyseessä ollut mikään tusinalämppäri, enkä varmasti ollut ainoa varta vasten Carcassin takia paikalle raahautunut. 1985-intronauhan soidessa tunnelma oli odottava ja miespainotteinen yleisö pakkautui sekä kaljakarsinan että lavan edustalle.
Buried Dreamsin riffi lähtee Bill Steerin sormista ja heruttaa tipan linssiin lähes heti kättelyssä. Rumpupatterin takana lymyilevä reilu parikymppinen Daniel Wilding muistuttaa, miksi Kaapelitehdasta tulee välteltyä varsinkin raskaamman musiikin keikkapaikkana: rummut jytisevät ympäri Merikaapelihallin korkeita ja pitkiä betoniseiniä sekoittaen kielisoitinten sointia. Edemmäs ja keskemmäs on päästävä.
Jalka monitorin päällä bassolinjoja jyräävä Jeff Walker on harmaantunut parrastaan ja hiukset ovat tummat kenties värjäyksen johdosta. Suupielet kohti helvettiä irvistävän 44-vuotiaan kärinä ei sen sijaan osoita vanhenemisen merkkejä. Walkerin murinaa ja nasaalia yhdistävä lauluääni teki vaikutuksen jo muinoin ja tekee edelleen. Sisälsivät sanoitukset kuinka nokkelia sanaleikkejä tai sanomaa tahansa, kyllähän se on se miten asia hampaiden välistä ilmaistaan, joka merkitsee.
Myös komppikitaristi Ben Ash taisi olla lavalla. Toisin sanoen hän suoriutui tehtävästään eikä ainakaan ärsytä. Kaapelitehtaan rumpujen jytkysoundeilla saattoi olla näppinsä pelissä, mutta Wilding on kvartetista ainoa risuja keräävä. Kloppi ei ole sisäistänyt vanhemman materiaalin ydintä ja tuntuu esittävän sitä tekniikka edellä.
Keikka repii jo yli puolenvälin, kun muutaman tuoreemman kappaleen jälkeen palataan Carcassin mädille ja sairaille alkulähteille. ”Tämä on omistettu naisille”, Walker virnistää, kun skriineille ladotaan diashow’na toinen toistaan karmeammassa kondiksessa olevia peniksiä.
Genital Grinderin jälkeen puheenvuoroon pääsee Walkerin aisapari Steer. Kitaristin mylvintää on vaikea kuvailla merkkijonoilla. Exhume to Consumen tarinaa kertoessaan Steer kuulostaa juuri niin epäluonnolliselta kuin vuonna 1989. Jostain sisuskalujen syövereistä puristettu matala oksennus on perverssin kuuloista ja samalla, ah, niin ihanaa.
Corporal Jigsore Quandary kerää kiitettävät suosionosoitukset jo introon lähdettäessä. Ja jos haluaa death metalinsa melodisena, niin Heartworkin nimikkoraitaan on hyvä päättää ilta. Kolme Surgical Steeliltä kuultua biisiä lunastivat myös paikkansa setissä ja niillä Walker-Steer-kaksikko tahtoi varmasti osoittaa, ettei kyseessä ole vain kehäraakki elämässä uudelleen omaa historiaansa. Eipä se olisi ollut sitä ilman niitäkään.
Kolme varttia Carcassia on varmasti aivan liian vähän monelle lipun lunastaneelle. Omissa kirjoissa keikka tekee tehtävänsä jos jää janoamaan lisää. Seuraavalla kerralla sitten, ei siihen kovin kauaa enää ole.