Arvoituksellinen olento levyjen kansissa, sisälehdillä, nimenä ja kuvana luomassa pelon nielemää musiikkia on itsessään houkutus. Chelsea Wolfe on artisti, joka tuo työssään paradoksaalisesti itseään näytille kätkettynä. Se tekee hänen live-esiintymisistään erityisen jännittäviä. Eritoten heille, joita viehättää tämä tyylilajeja sekoittava, doomviritteinen, kalpea ja melankolinen, kokeellinen indie.
Chelsea Wolfen tiedetään kärsineen esiintymiskammosta. Kaikki sopii kuvaan; musiikissa hiipivä kauhu, lyriikkarunoudessa itsensä kohtaava särkynyt mieli ja laulajattaren sisäänpäin käpertyvä persoonallisuus.
Syyskuussa ilmestynyttä levyä Pain Is Beauty tutuksi tuova Euroopan-kiertue Russian Circlesin kanssa toi minulle odotetun tilaisuuden. Enkä ollutkaan ainoa korvapari Tavastialla jännittämässä, kuinka tuo viiltävästi kuiskaava ääni hyytää ilman kristallikiteiksi.
Jännitys tarttui yleisön kesken hienolla tavalla, kun pieniä spontaaneja huudahduksia karkasi kuulijoilta aina Chelsea Wolfen tultua lavalle. Upea ilmestys tuo olikin. Soittajat tulivat lavalle miltei arkisesti, mutta Wolfe, verhottuna läpikuultavaan valkeaan viittaan ja sysimustaan pukuun, esiintyi täysin albumiensa hengessä.
Bändi aloitti uuden levyn avauskappaleella Feral Love, joka jatkaa tunnelmallisesti aiemman tuotannon sävyä. En kuitenkaan voinut olla aloituksesta hieman järkkymättä. Rytmin voimakas jylinä peitti Chelsea Wolfen laulua allensa, enkä saanutkaan tilan täyttävää kokemusta hänen äänensä kajahtelusta.
Lienevätkö säädöt muuttuneet tai omat korvat sopeutuneet, mutta muutaman kappaleen jälkeen sain jo väristellä vapaammin. Laulajattaren lahjakkuus oli ilmeistä, kun hän aivan kuin vahingossa nosteli helähtelevää ääntään, joka eli vivahteikkaana milloinkaan paikalleen asettumatta. Hän olisi voinut ujelluttaa lauluaan vieläkin voimakkaammin, sillä taito olisi varmasti riittänyt. Esimerkiksi Mer-kappaleessa vokaalit hiipuivat puolittaisina kesken noston Wolfen etääntyessä mikistä.
Chelsea Wolfe elehti viipyilevin ja varovaisin liikkein, mutta muuta bändiä raskas tempo vei ajoittain kovempaankin menoon. Asetelma oli varmasti harkittu ja toimiva – Chelsea Wolfe ei tarvitse teatteria ympärilleen. Jo maalattujen silmäluomien hidas sulkeminen ja pienet anovat kulmien rypistykset Moses-kappaleessa riittivät välittämään tunteita. Silti estradia pakenevan luonteen on varottava peittelemästä musiikkinsa elämyksellisyyttä, niin hyvin kuin varautuneisuus Chelsea Wolfen tyyliä palveleekin. Minä, niin kuin varmasti monet muutkin, haluan nähdä miltä tuo vertahyytävä ääni tuntuu.
Henkilökohtainen huippukohtani oli akustinen osio, jossa Chelsea Wolfe pääsi yksin ääneen kitaransa säestämänä. Yksinäinen laulu soljui viileästi kuin taivaisesta huilusta. Keikka oli rakenteellisesti hyvin koostettu: Pale on Pale loppui hurjan rumpuryminän jälkeen kuin veitsenviillosta, ja hiljaisuudesta nousi rauhoittava akustinen kitara. Sen sijaan Destruction Makes the World Burn Brighter oli minun makuuni nimestään huolimatta settiin liian popahtava.
Keikan jälkeen Chelsea Wolfe jatkaa aavemaista olemassaoloaan häilyväisenä figuurina mielessäni. Aistini ovat vahvistaneet, etteivät laulajattaren murheellinen kuiske ja tyhjyyden kaiku ole vain efektien poimuja äänilevyjen pinnalla.