Stam1na-yhtyeen kitaristi-laulaja Antti ”Hyrde” Hyyrynen istuu Tuskan takahuonealueella bussissa ja riisuu paitaa ja kenkiä yltään. Heinäkuun aurinko porottaa täydeltä taivaalta ja miehellä on silmin nähden kuuma.
– En tykkää auringonpaisteesta yhtään. Tukkaa on pitänyt käydä kastelemassa monta kertaa. Kuumalla kelillä tärkeintä on muistaa syödä. Kerran Thaimaassa sain auringonpistoksen ja muistan sen siitä, kun lääkäri tuli hotellihuoneeseen ja alkoi kuunnella stetoskoopilla vatsaa. Siis ruokaa ja juomaa eikä mielellään alkoholia tai kahvia, koska ne kuivattaa, opastaa kokenut festaritahko.
Stam1na lienee soittanut Tuskassa tuhat ja yksi kertaa. Ovatko kaikki vedot yhä tallessa artistin henkilökohtaisella muistikortilla?
– Vuonna 2005 oli ekan levyn aikaan ensimmäinen keikka, sitten UKK-levyn aikaan (Uudet kymmenen käskyä) vuonna 2006 toinen. Sitten oli varmaan välivuosi. Vuonna 2009 oltiin ainakin ja silloin joku yleisöstä päätti keikan heittämällä rumpali Veliniä muovipullolla päähän. Se oli kuuma päivä ja meillä oli black metal -maskit kasvoilla.
– [Suvilahdessa] on vedetty muistaakseni vuonna 2012. Silloin puin päälleni märkäpuvun, mikä oli olevinaan joku vitsi. Enhän mä tajunnu, että se märkäpuku ei hengitä yhtään. Jumalauta, miten tunkkainen olo, pahin virhe mitä voi tehdä. Eli muistilistaan: älä laita ikinä märkäpukua festareille, Hyrde nauraa.
Mikä edellä luetelluista esiintymisistä on ollut se kaikkein sykähdyttävin?
– Se märkäpukukeikka oli ainakin tuskaisuuden osalta huippuunsa vedetty urpous. Mieleenpainuvin liittyy kuitenkin sinne uran alkuvaiheeseen, kun näki ensi kerran, mikä se suosion määrä oli. Tuskaan kun tultiin niin ei ollut mitään odotuksia mistään, ja telttalava oli aivan täynnä.
Aivan ensimmäisestä levystä lähtien Stam1nalla on riittänyt keikoilla yleisöä mielin määrin. Mihin yhtyeen suosio perustuu?
– Tämä onkin hyvä kysymys. Jos sen tietäisin, voisin kirjoittaa kirjan How to Do It in Finnish. Ehkä me ollaan hissukseen nostettu panoksia, eli ei olla heti alkuun ajeltu hienoimmilla vehkeillä vaan pienillä busseilla. Tekniikkaa on rakennettu hiljalleen paremmaksi. Bändi täyttää tänä vuonna 20 vuotta. Töitä tehdään porukalla, tiiviissä perheyhteisössä ja meillä kaikilla on hauskaa, mikä varmaan näkyy ulospäinkin. Musiikillisesti on myös onnistuttu uudistamaan ja kypsyttämään omaa soundia ja tekemistä.
Niin, mihin suuntaan Stam1nan musiikki voi vielä kehittyä?
– Kohta on ajankohtaista ruveta miettimään seuraavaa levyä. Viikko sitten sunnuntaina istuin kotona yksinäni kiikkustuolissa ja kuuntelin Nightwishiä. Yhtäkkiä tuli sellainen olo, että nyt pitää lähteä kävelylle, koska silloin ideat yleensä syntyvät. Kävelin Saimaan rannassa Lappeenrannassa, oli uskomattoman kaunis kesäilta ja mietin, että eihän me olla tehty vielä juuri oikein mitään. Sitten tuli sellainen aika pitkällekin visioitu linjanveto, mitä en uskalla tässä vielä paljastaa, mutta jotain uutta paukkua on tulossa, Hyrde lupaa.
– Me on vitsailtu aina, että seuraava levy ei ole enää mitään taidetta vaan suoraa Slayer-komppia. Bändissä on kuitenkin kolme säveltäjää ja hommasta tulee joka kerta monimutkainen prosessi, mikä vie meitä aina poispäin siitä yksinkertaisimmasta ajatuksesta. Me tehdään riffipohjaista musaa ja se voi alussa olla hyvinkin simppeli juttu, mutta valitettavasti se laajenee, kun on viisi innokasta jätkää idean ympärillä. Vaikea kuvitella, että koskaan tehtäisiin mitään suoraa rocklevyä. Toisaalta, jos sen tekisi staminamaisittain, olisi se mielenkiintoinen uusi juttu meille. Musa kuitenkin tuntuu seikkailulta, jonka kanssa tekee mieli puuhailla ja koristella, Hyrde sanoo.
Kadonneet kolme sanaa… ei kun siis uudet kymmenen käskyä… ei kun siis Infernon kymmenen sanaa:
Hevimetalli: – Rakkaus.
Kesäloma: – Oi, missä olet.
Paratiisi: – Badding.
Helvetti: – Perkele!
Lemmikki: – Kissa.
Uskonto: – Big no no.
EU: – Ongelmissa.
Jalkapallo: – Ei kiinnosta pätkääkään.
Suomi: – Rakas.
Tuska: – Yksi parhaita festivaaleja.