Lämmittelybändin, toukokuussa kolmannen albuminsa Arrivalin julkaisseen The Vintage Caravanin, aloittaessa settinsä lavan edessä on tasan yksi rivi ihmisiä. Oluensärpijät tarkkailevat turvallisen välimatkan päästä salin takaosissa. Tämä ei tunnu islantilaisbändiä haittaavan, vaan se tykittää retrorockiaan äärimmäisellä antaumuksella.
Vaikka yhtyeen vaikutteet tulevat selkeästi 1970-luvun riffikeisareilta ja kitaristi-laulaja Óskar Logi Ágústssonin ja rumpali Stefán Arin olemukset muistuttavat nuoria David Gilmouria ja Bill Wardia, yhtyeessä on aimo annos omaa näkemystä – sekä ennen kaikkea energiaa ja taitoa.
Jos Vintage Caravan vain jaksaa tahkota maailman lavoja isompien nimien lämppärinä vielä muutaman vuoden, ei ole hankala ennustaa myös oman suosion löytyvän hyvinkin helposti. The Circuksen -keikan mittaan kasvanut yleisöjoukkokin tuntui hyrisevän tyytyväisyydestä hyväntuulisen vedon päätteeksi.
Brittiläisen Classic Rock -lehden syyskuun numerossa oli kahden aukeaman artikkeli Europesta ja siitä, kuinka ruotsalaisyhtye hakee uusia markkina-alueita Turkin kaltaisista, vasta omaa rockkulttuuriaan kehittävistä maista. Tähän lienee syytäkin, sillä esimerkiksi Suomessa yhtyeen toiminta ei tunnu olevan enää mikään varsinainen kultakaivos. The Circuksen salikin oli rajattu väliovilla pienimpään kokoonsa ja silti ihmismassa oli levittäytynyt suhteellisen väljästi. Samaa tiedettiin kertoa edellisen päivän Tampereen Tullikamarin keikasta.
Suosio siis on mitä on, mutta Europe itsessään on elämänsä kunnossa. Vuonna 2003 alkaneen uuden tulemisen jälkeen bändi on julkaissut viisi levyä, ja keikka alkoi tämän vuoden maaliskuussa julkaistun War of Kingsin nimibiisillä. Vaikka kappale on sävellyksenäkin hieno, lopulliset uhmakkaat tehonsa se löytää vasta livetilanteessa.
Europen keikalla näkyy ja kuuluu vuosikymmenten tuoma rutiini, mutta pelkästään hyvällä tavalla. Tämä bändi ei hötkyile. Lähes tauotta hymyilevä laulaja Joey Tempest ymmärtää kännykkäkamera-ajan vaatimukset ja pitää isoja poseerauksia yllä juuri niin kauan, että hitainkin älypuhelimen omistaja ehtii ottaa haluamansa hyvännäköisen näpsäisyn.
Setissä on lähes yhtä paljon sekä paluun jälkeisiä että sitä ennen levytettyjä kappaleita. Kahdelta ensimmäiseltä levyltä ei kuulla kuin kakkoslevy Wings of Tomorrow’n (1984) raisu Scream of Anger. The Final Countdownilta (1986) olisi voinut soittaa nimibiisin sekä odotettujen Carrien ja Rock the Nightin lisäksi myös Cherokeen, joka oli kuultu muutama päivää aiemmin Tukholman-keikalla.
Kitaristi John Norum on monella tapaa Europen sielukkain jäsen ja vastaa nytkin sykähdyttävimmistä musiikillisista osioista. Onkin hienoa, että miehen kitaroinnin varassa kulkeva, vain uusimman levyn deluxe-versiolta löytyvä instrumentaali Vasastan on mukana setissä. Toisaalta on mielenkiintoista huomata, että muuten vetäytyvän oloinen Norum tuntuu syttyvän liekkeihin juuri encorena soitettavan The Final Countdownin aikaan. Onhan hän kertonut sen olevan varsin tylsä soitettava.
Ennen lopullista encorea soitettavien Let the Good Times Rock- ja Rock the Night -suosikkien lisäksi on ovela veto soittaa vielä uuden levyn Days of Rock ’n’ Roll. Haasteista huolimatta Europe yrittää siis juurruttaa myös uutta tuotantoaan fanien mieliin. Toivottavasti se tuottaa tulosta, sillä näin verevän yhtyeen ei kannata poistua takavasemmalle vielä vuosiin.
