Tämän keikan piti alun perin olla tasan kuukautta aiemmin, mutta ilman selityksiä – tai ainakaan sellaisia ei ollut kantautunut minun korviini – se siirrettiin tähän ajankohtaan. Hmmm… Ja entä liput sitten? Ovatko sinänsä kohtuuhintaiset piletit kuitenkin liian tyyriit näinkin marginaaliseen tapahtumaan? Tuleeko yleisöä paikalle? Soittoajat ovat aika myöhäiset, olkoonkin että on viikonloppu. Edellisten kaltaisia ajatuksia ja kysymyksiä liikkuu päässäni noustessani portaita Virgin Oilin yläkertaan.
Toki illan esiintyjät ovat kumpikin kulttibändejä, joilla on vankkumattomat seuraajansa. Mistään kuumimmista hoteista ei silti ole kysymys. Mana Mana on julkaissut edellisen pitkäsoittonsa vuonna 2000 ja sitä edellisen 1990. Legendaarinen laulaja-sanoittaja-biisintekijä Jouni Mömmökin kuoli jo 1991. Niin siis, Murheenlaakso plays Mana Mana voisi olla myös Mana Mana plays Mana Mana.
Brittiläisen goottirockveteraanin Fields of the Nephilimin edellisestä pitkäsoitosta on kulunut kahdeksan vuotta ja sitä edellisestä kaksikymmentäkolme. Nefilim-nimen alla ilmestyi kuitenkin Zoon-albumi vuonna 1996. Laulaja Carl McCoy on ainut yhtyeen alusta asti, eli vuodesta 1984, mukana ollut jäsen, mutta bändin alkuperäinen basisti Tony Pettit näyttää tosin tehneen paluun kokoonpanoon, ainakin näin livenä.
Puoli yhdeltätoista aloittavat Murheenlaakson elämää nähneet karjut, kun Totuus palaa kajahtaa ilmoille. Jengiä on valunut paikalle jonkin verran, mutta keikan alkutahdit vedetään vielä melko harvalukuiselle yleisölle. Samaan tahtiin kun Mana Mana -klassikot kietovat kuulijan omaan lohduttomaan maailmaansa, kiedottavia korvapareja alkaa ilmestyä paikalle yhä enemmän ja enemmän. Vaikka Mana Mana on taidettu kuopata virallisesti jo useamman kerran, on hienoa että Murheenlaakso jaksaa vielä jatkaa möyryämistä. Veikkaan, että mikäli Jouni Mömmö kykenee mananmailta katselemaan tämän illan keikan, hän on varmasti tyytyväinen näkemäänsä. Kuolla elävänä, Elämä on murheen laakso, Maria Magdalena ja Syyttömänä kirottu – nämä ja monet muut Mana Mana -biisit lähtevät hiton hienosti.
Kumpikin illan bändeistä henkilöityy nykyään yhteen henkilöön. Murheenlaakson kohdalla tuo henkilö on itseoikeutetusti kitaristi Otra Romppanen. ”Loppumatonta kitarasooloa” vetävän Romppasen toimintaa on ilo seurata, mies kun käsittelee skittaa sellaisella pehmeällä taituruudella, että soitosta kumpuavan tunteen voi nähdä miltei paljain silmin. Tunne on muutenkin se asia, joka Murheenlaakson esiintymisestä välittyy. Myös ainutlaatuisuus koskettaa, sillä tällaista musiikkia ei tee kukaan muu, ei ole tehnyt eikä tule tekemään. Kerrassaan vaikuttava kokemus.
Melko tarkalleen puoliltaöin alkaa puolentoista tunnin mittainen matka mystisen goottirockin maisemiin. Aloituskappale Shroud (Exordium) esittelee kivikasvoiset ja aurinkolasipäiset soittoniekat, mutta herra McCoy lehahtaa tomuisissa vaatteissaan lavalle vasta seuraavana kuultavan Straight in the Light -biisin alussa. Keikan alkupuolella toisella kitaristilla on pieniä teknisiä hankaluuksia, ja yleisö vaikuttaa hivenen kohmeiselta. Carl McCoy on karismaattinen keulamies, mutta mikään yleisönhuudattaja hän ei ole. Pienet kädenliikkeet ja ilmeettömien kasvojen katseen vaellus yleisössä: McCoyn kylmyys joko lämmittää katsojat tai sitten ei. Nyt lämmitti. Eturivin aktiivisten antautujien hurmos alkaa levitä yhä lähemmäs takariviä.
Fields of the Nephilimin settilista on sikäli mielenkiintoinen, että Elizium-levyltä (1990) ei kuulla yhtään kappaletta, kun taas The Nephilimiltä (1988) saadaan peräti neljä biisiä. Ja millaisia biisejä! Love Under Will hyytää mahtipontisen julistavalla kertosäkeellään, Moonchild räjäyttää yleisön liikkeeseen, ja Last Exit for the Lost kasvaa upeasti kohti loppuaan ja nostattanee muutamatkin ihot kananlihalle. Nefilim-nimellä julkaistulta Zoonilta saadaan armoton metallilanaus Penetration sekä herkän alun jälkeen jämäkästi demppaava Zoon pt. 3 (Wake World). Illan päättää toinen encore, eli debyyttilevy Dawnrazorilta napattu Vet for the Insane -slovari, jonka tilalla olisin mieluusti kuullut vaikkapa Wail of Sumer – tai And There Will Your Heart Be Also -biisin, tai mieluiten molemmat. En tietenkään valita, mutta…
Soundit ovat molemmilla bändeillä ainakin omaan korvaan hyvät, vaikka en oleskelekaan ääniteknisesti aivan parhaalla paikalla. Eipä tänne soundeja olla tultu tarkkailemaan, vaan heittäytymään tummaan tunnelmaan. Nephilim-miesten übercoolius taiteilee hymyilyttävän ja vaikuttavan rajapinnalla. Vaaka kallistuu kuitenkin helposti vaikuttavan puolelle, kun paletti on kasassa: hienot biisit, Virgin Oilin temppelimäinen miljöö ja McCoyn kähinästä semiörinään ulottuva ”The goottiääni”.
Tämä on kolmas kerta kun näen Fields of the Nephilimin livenä. Vuoden 2007 Helldone-keikka meni hurmioituneen hämmästelyn merkeissä, kesän 2008 Tuska-setti taittui ihan kivasti, vaikka aurinkoinen kesäilma ei luonut parasta mahdollista kehystä Nephilimin esiintymiselle. Virgin Oilissa bändi on kuin kala vedessä, ja palaset loksahtavat kohdilleen. Odotukset palkitaan, mutta ei ylitsevuotavasti. Nälkä jää. Seuraavalle keikalle odotan jo enemmän yllätyksellisyyttä settilistaan. Todellisia goottiässiä nimittäin olisi vedettäväksi hihasta vaikka kuinka.
Valittaa en kuitenkaan voi, eikä ole syytäkään. Ensinnäkin, bändikaksikko näytti jo paperilla hyvältä, mutta viimeistään livenä Murheenlaakso paljastui lämppärinä nappivalinnaksi. Illan kumpikin orkesteri uhkuu synkkyyttä, mutta aihetta lähestytään sopivan erilaisista musiikillisista ja sanoituksellisista vinkkeleistä. Molempien bändien illan välispiikeistä saisi yhteensä koostettua lyhyehkön virkkeen, sen verran vähäpuheisista miehistä on kyse. Toiseksi, yleisöä oli ainakin omaan silmään mestoilla todella hyvin, niin nuoria metallipäitä kuin varttuneempia gootteja, ja kaikkea siltä väliltä. Kyllä kunnon synkistely aina piristää, ja nyt jaksaa taas odottaa sitä kevättäkin hiukan paremmin.
Nephilim-settilista:
Shroud (Exordium)
Straight in the Light
Trees Come Down
From the Fire
Love Under Will
The Watchman
Preacher Man
Psychonaut
Moonchild
Zoon pt. 3 (Wake World)
//
Penetration
Last Exit for the Lost
//
Vet for the Insane