“Varmaan ootte kuulleet bileistä, jotka jäivät legendaariseen maineeseen ja jossa kaikki väittää olleensa tai ainakin pitää turpansa kiinni jos eivät olleet… No, nää on just sellaiset,” lupaili Fight the Nightin Facebook-sivu. Kattauksena seitsemän orkesteria undergroundissa marinoitua heavyä ja hardcorea. Sekä tuoreempaa kohkausta että kokeneempaa kaahausta. Tapahtumapaikkana mystisyyden verhoama uudehko klubi teollisuuskortteleiden kainalossa.
Foreseen, Bastinado, Forced Kill, Diskelmä, Rytmihäiriö, Baltimor ja Ranger. Pelkästä esiintymisjärjestyksen lukemisesta tulee hiki. Selkäsaunaa kahdeksasta aamuneljään.
Helsingin Vallilassa sijaitseva Ääniwalli aukesi keväällä ja on toistaiseksi kätkenyt sisälleen elektronisemman musiikin iltoja. Ei siis ihme, että lujasta kitaramusiikista diggailevien piireissä kiersi ennakkoon jos jonkinmoista huhua. Korviini kantautui ihmettelyä ainakin kummallisista anniskelujärjestelyistä, kuvauskielloista ja villeissä äänenpaineista.
Kuten yleensä, kuulopuheet olivat kuulopuheita. Kaljaa annettiin rahaa vastaan, älypuhelimia ei viety pois, eikä rappaus rapissut niskaan. Erittäin pimeällä livepuolella bändit kapusivat vuoronperään vyötärönkorkuiselle lavalle ja muutamia istumapaikkoja tarjonneella hengähdyspuolella tiskijukka luukutti vauhdikasta heviä levyiltä koko illan.
Foreseen aloitti löylynheiton vielä ihmisten etsiessä paikalle. Hampaat irvessä rymistelty hardcorevaikutteinen, komeasti 1980-luvun puolivälille kumartava thrash hilasi riman korkealle heti kärkeen. Lavaa määrätietoisesti ja uhmakkaasti jaloillaan mittaillut laulaja ei antanut armoa vielä tässä vaiheessa iltaa ujolta vaikuttaneelle yleisölle. Raju musiikki esitettiin vaadittavalla vakuuttavalla rajuudella.
Bastinadon nuoret klopit eivät antaneet väkevän startin haitata. Päinvastoin, lavalta annettiin palaa isän kädestä. Pariminuuttisia grindin ja deathin välimaastossa paahtavia vyörytyksiä hämmennettiin New Yorkin hupparihardcorelta lainatuilla osilla. Monipuolisten elementtien tarjoama potentiaali jäi kuitenkin hyödyntämättä, eikä ennalta tuntemattomista kappaleista jäänyt juuri muistijälkiä rekisteriin.
Forced Kill kärsi illan karmeimmista soundeista. Uuden materiaalin kirjoittamiselta yksittäiselle keikalle herätetyn vauhtihevibändin tuplakitarahyökkäys puuroutui paikoin niin pahasti, ettei ollut harmainta aavistusta mitä lavalla soitettiin. Ääniwallin äänentoistolaitteet ovat huippuluokkaa, mutta kenties palvelevat klubimusaa piirun verran paremmin. Betonikammion uumenissa livenä ja lujaa paiskottu metalli osoittautui ongelmalliseksi.
Illan profiiliin olisi istunut mainiosti Rytmihäiriön keskittyminen vanhempaan materiaaliinsa. Muutamaa nostalgiatrippiä lukuun ottamatta bändi pysytteli vankasti Sakaralle levyttämässään tuotannossa. Vaikka yleisössä punkimman Rytmihäiriön faneja varmasti enemmän olikin, nelikon junttaushevi sai pitin pyörimään ensi kertaa toden teolla illan aikana.
Pilkkopimeä sali tarjosi kuolleita kulmia ja potentiaalisia pikkusoppeja, joissa joku olisi esimerkiksi saattanut ottaa pienet välikuolemat esimerkiksi Diskelmän soittaessa. Päiväsaikaan ilmeisesti skeittihallina käytetyn tilan pylväiden juureen valetut betonirampit puolestaan aiheuttivat kompurointivaaran ja joku olisikin saattanut ohimennen vetäistä näyttävästi polvet mustelmille. Aikaisiin soittoaikoihin tottuneet hemmotellut kermaperseet puolestaan olisivat myös saattaneet yliampua nestetankkauksen niin, ettei viimeisistä, pikkutunneilla soittaneista esiintyjistä jäisi mitään kerrottavaa.
Bändejä enemmän on pakko hehkuttaa itse keikkapaikkaa. Vaikka soundeista keksisi jotain napinaa jokaisen kokoonpanon keikalta, niin tällaista paikkaa Helsinkiin on kaivattu. Ikään kuin nuorisotalo aikuisille, keskeisellä sijainnilla, mutta silti piilossa kaupungin humulta ja häiriötekijöiltä. Kliseisin ilmaus olisi jälleen kerran sanoa Helsingin ottaneen askeleen Berliinin suuntaan, joten jätetään se sanomatta.