Sweden Rock Festival, Sölvesborg, Ruotsi, 4.–7.6.2014
Sweden Rock Festival -tapahtumaa on järjestetty vuodesta 1992 alkaen ja vuodesta 1998 lähtien festivaalia on vietetty nykyisellä paikallaan Sölvesborgin kunnassa Blekingen läänissä.
Uskollinen toimittajanne oli paikalla kahdeksatta kertaa ja matkalle lähtiessä tuntui vahvasti siltä, että kyseessä saattaisi olla viimeinen kerta. Elmun järjestämä reissu kun kestää tiistaista maanantaihin, joten kokemus alkaa jo käydä rankaksi vanhenevalle rokkarille – vaikka yrittäisi vähentää asiaan kuuluvien virvokkeiden nauttimista.
Muutama sana arvion rakenteesta: Sweden Rockissa on viisi lavaa ja soittoaikoja on päällekkäin. Jo tämän takia on siis sula mahdottomuus, että jutussa käsiteltäisiin kaikkia yhtyeitä. Myös inhimillisillä tekijöillä ja sattumalla on oma osuutensa. Tästä lisää myöhemmin.
Keskiviikko 4.6.
Paikalle päästiin Crowbarin soittaessa viimeisiä kappaleitaan. Tunnelma oli normaaliin tapaan vielä hieman tarkkaileva, vaikka Kirk Windsteinin johtama yhtye tuntuikin hoitelevan tehtäväänsä tanakan vakuuttavasti. Pienemmällä lavalla esiintynyt ruotsalainen Black Trip puolestaan soitteli alkuaikojen Iron Maidenin malliin ihan kivasti, mutta suurempaan innostukseen ei sekään vielä pystynyt tempaisemaan.
Brittiläinen veteraanibändi Magnum aloitti harmillisen rupisilla soundeilla, jotka eivät palvelleet dramaattisen hienostunutta AOR-progea. Kolmannen kappaleen, The Visitation -levyn (2011) Freedom Dayn kitaraintro taisi toimittaa tarkentavan soundcheckin virkaa ja loppukeikka kuulostikin paremmalta. Kyseisen kappaleen aikana laulaja Bob Catleyn dramaattiset/huvittavat tanssahtelut ja käsiliikkeetkin alkoivat jo päästä oikeuksiinsa. Musiikkinsa on ylvästä, mutta lopulta myös hiukan tylsää.
Pikkulavan Rainmakers ei antanut pienen yleisömäärän vaivata ja Kansas Cityn vanhat herrat työstivät Shithole Town -biisillä alkanutta settiään hyväntuulisella otteella. Juureva rokkimeininki sai kuitenkin väistyä, kun oli kiirehdittävä Paul Di’Anno vs Blaze Bayley -pläjäykseen.
Molemmilla entisillä Iron Maiden -laulajilla on omat kiistattomat ansionsa, mutta tämä yhteiskeikka oli lähinnä surullista seurattavaa, vaikka yleisöä oli jo paljon paikalla. Ensin oli vuorossa Bayley, jonka maha jatkaa kasvamistaan ja välispiikit muuttuvat tyhjässä uhossaan yhä vaivaannuttavammiksi. The Clansmanin aikaan tunnelma hieman nousi, onhan kyseessä Bayleyn aikaisen Maidenin paras kappale.
Lyhyt innostuminen vaihtui kuitenkin nopeasti äärimmäiseen myötähäpeään, kun toinen möhömaha, Di’Anno, könkkäsi lavalle. Mies alkoi tulkita kahden ensimmäisen Maiden-levyn klassikoita rumpukorokkeella istuen ja äänikin kuulosti hirveältä. Remember Tomorrow’n raiskauksen aikaan oli pakko poistua paikalta, kun motellin sänky tuntui paljon keikkaa houkuttelevammalta.
Torstai 5.6.
Heti toisen päivän alkuhetkiin oli luvassa yksi festivaalin kohokohdista, kun lavalle nousi Jake E. Lee’s Red Dragon Cartel. Lee muistetaan ennen kaikkea 1980-luvun pestistään Ozzy Osbournen kitaristina ja johtamastaan Badlandsista. Keikka alkoikin vakuuttavasti Ozzyn Ultimate Sin -klassikolla, mutta jo toisen kappaleen, Red Dragon Cartelin debyytiltä löytyvän Deceivedin aikana alkoivat ongelmat. Jostain syystä Leen kitaravahvistin hiljeni kesken kappaleen ja sama meno jatkui läpi keikan. Bändi oli totta kai silminnähden harmistunut, mutta onnistui tästäkin huolimatta heittämään hienon keikan. Kohokohtia oli monia, muun muassa Leen ja laulaja Darren James Smithin duona esittämä Badlands-cover In A Dream. Taitoa, karismaa, tunnetta.
Tanskan Pretty Maids on jollain ilveellä onnistunut selviytymään 1980-luvulta tähän päivään ja vieläpä varsin suosittuna, jos mittariksi otetaan vaikkapa Swedenin päälavan yleisömäärä. Laulaja Ronnie Atkinsin ja kitaristi Ken Hammerin luotsaama bändi soitti monituhatpäiselle yleisölle onneksi paljolti kasarivuosien levyihin perustuvan setin ja esimerkiksi mestarilliselta Future Worldilta (1987) kuultiin parhaat kappaleet eli nimibiisi ja Yellow Rain.
Päällekkäisyyksistä oli puhe. Yksi pahimpia oli toisen päivän kaksikko Transatlantic–Robin Beck. Mike Portnoyn, Neal Morsen ja muiden tekijämiesten progressiivisen rockin superyhtyeeltä katsoin ensimmäisen kappaleen, noin puoli tuntia kestäneen Into The Bluen (Kaleidoscope, 2014). Varsinkin Portnoy oli verkkareissaan oma rakastettava itsensä ja yhtye kuulosti pehmeältä, mutta groovaavalta ja vaikutti nöyrältä, mutta ammattimaiselta. Ihanaa, mutta silti veri veti Beckille.
Ensi marraskuussa 60 vuotta täyttävä Robin Beck oli säilynyt hyvin viehättävänä ja äänikin oli tallella lievästä epävireisyydestä huolimatta. Bändissä oli mukana muun muassa hänen miehensä, House of Lordissa laulava James Christian, tällä kertaa basistin roolissa. Setissä kuultiin totta kai muun muassa ”Coca-Cola-kappale” First Time, mutta myös useammankin artistin kierrättämä Kiss-laina Hide Your Heart.
Turisas sai tällä kertaa kunnian edustaa ainoana yhtyeenä Suomea ja hyvin taisteluryhmä tehtävästään selvisikin. Yleisö oli paikoin hyvinkin riehakasta ja bändin etuna on sen yhtenäinen imago ja ooo-ooo-huudahduksia vilisevät laululinjat. Muutaman kappaleen rempseän meiningin jälkeen Amerikan ihmeen Black Stone Cherryn meno tuntui aluksi jotenkin liian turboahdetulta. Ihan hyvät bailut se silti sai aikaiseksi, ja Hell And High Water ja pitkitetty Rocky Mountain Way -cover saivat päälavan massat hyvin liikkeelle.
Loppupäivästä Alter Bridge ja Rob Zombie edustivatkin sitten aidosti sitä kliinistä ja turboahdettua USA:n menoa. Kummatkin ovat omalla tavallaan hyväsoundista tykistystä, mutta kummempia sävyjä tai tarttumapintaa niistä on turha etsiä. Zombie on onnistunut tekemään muutamia tappajakappaleita, mutta monotoninen mörköshow pettää joka kerta.
Islannin Sólstafiria on kehuttu paljon ja levyltä yhtye kuulostaakin hyvältä. Sweden Rockin sivulavalla ryhmä soi kuitenkin onton kumeasti ja vaikutti paikkaansa hakevalta. Rumpali Guðmundur Óli Pálmason ei esimerkiksi saanut meditatiivisempiin kappaleisiin vankkaa sykettä ja puolikkaasta keikasta jäi vähän pettynyt olotila.
Yllättäen myös amerikkalainen pitkän linjan hard rock -kombo Tesla tuntui tällä kertaa hieman vaisulta – ainakin noin puoleenväliin keikkaa. Sitten jäsenten luontainen viehätysvoima ja ykkösluokan kappalemateriaali veivät mukanaan. Love Song ja encoren Little Suzi saivat suupielet eniten ylöspäin.
Alice Cooperin tarjoilema spektaakkeli noudattelee vuodesta toiseen varsin samaa käsikirjoitusta ja keikka oli hyvässä ja pahassa tuttua Alicea. Mitä nyt School’s Outin aikana lavalla vieraili laulamassa ja miekkailemassa Rob Zombie ja mestauskohtauksen ilkimykset olivat tällä kertaa hyvinkin ilkeän näköisiä. Biisilistakin oli varsin yllätyksetön, tosin loppupuolella soiteltiin läpi tyhmä cover-potpuri, johon kuului kuluneita klassikoita Jimi Hendrixin Foxy Ladystä Beatlesin Revolutioniin. Ikään kuin Cooperilla ei olisi tarpeeksi omiakin kappaleita. Joskus olisi mukava kuulla muutama todella harvinainen biisi vuosien varrelta.
Perjantai 6.6.
Kolmas päivä lähti jälleen käyntiin erinomaisella melodisella hevillä, kun lavalle astui Jeff Scott Soton johtama Talisman. On suoranainen ihme, ettei Sotosta ole koskaan tullut ansioidensa mukainen supertähti, niin hyvä-ääninen, energinen ja yksinkertaisesti komea hän on vielä viisikymppistenkin kolkuttaessa. Yhtyeellä on omiakin I’ll Be Waitingin kaltaisia romanttisen hard rockin helmiä, mutta myös Madonna–Seal-coverkaksikko Frozen/Crazy sykähdytti.
Välillä on ollut vaikea ymmärtää, miksi Joe Bonamassaa arvostetaan niin korkealle, mutta Sweden Rockissa asia valkeni lopullisesti myös minulle. Vaikka coverien sävyttämä biisilista on itselle varsin tuntematon, niin hienosti kitaristi-laulaja piti valtavaa yleisömassaa näpeissään. Välillä blues hiljennettiin lähes kuulumattomiin, mutta silti intensiteetti oli valtaisa.
Totaalisesti mieli räjähti kuitenkin vasta norjalaisen Kvelertakin keikalla. Bändi on vielä aivan liian pieni Swedenin päälavalle ja tässä järjestäjillä olikin sattunut virhearvio. Ne muutamat sadat harvat, jotka olivat hakeutuneet ihan lavan eteen, riehuivat kuitenkin sitäkin antaumuksellisemmin. Laulaja Erlend Hjelvik sekoili ja kukkoili samoin maneerein kuin taannoin Nosturissa ja esimerkiksi mikrofonipiuha ja lavamonitorit saivat jälleen kyytiä. Äärimetallin ja bailurockin ristisiitos teki selvää jälkeä ja keikan jälkeen teki vain mieli juoda kaljaa ja puristella tissejä. Sain tehdä toista.
Toinen Norjan ihme TNT vakuutti puolestaan toisin ansioin – herkistävin melodioin ja hiotuin toteutuksin. Kakkosbiisi As Far As Eye Can See oli livenäkin silkkaa timanttia ja samaiselta Tell No Tales -levyltä (1987) kuultiin odotetusti myös yhtyeen suurin hitti 10,000 Lovers (In One), jonka aikana keho oli yhtä suurta kylmää värettä. Kitaristi Ronni Le Tekrø näyttää huolestuttavan paljon narkkarilta, mutta kuuleman mukaan valkoisissa viihtyvä mies on vain wicca-noita. Sulkevatko nämä sitten toisiaan pois, mene ja tiedä.
W.A.S.P:in ikoninen johtohahmo Blackie Lawless puolestaan näytti toisella tavalla oudolta. Mies on vanhentunut silmissä ja on pöhöttyneessä olomuodossaan kuin Jabba The Hutin ja Kalervo Kummolan ristisiitos, peruukissa. Tämä on ilkeää, mutta kuvaavaa. Musiikki kuitenkin toimi, vaikka ilkeät huhut ovat jo vuosia väittäneet Blackien turvautuvan laulussaankin playbackiin. Setin The Crimson Idol -osiota voisi jo lyhentää hiukkasen, mutta toisaalta The Idol -kappaleen ”Where’s the love” -rivi riipaisi yhä sydänalasta.
Black Sabbathin monumentaalisesta tuotannosta saisi koostettua vaikka millaisen fantasiasetin, mutta tosiasia on, että Ozzy haluaa pitäytyä tutuissa warpigseissä ja ironmaneissa. Toisaalta viimevuotiselta 13-paluulevyltä esitetyt Age of Reason ja God Is Dead? osoittivat nytkin, ettei uuden opettelu ole enää Ozzyn vahvuuksia, niin epävireistä ja jopa täysin hukassa olevaa tulkinta oli. Tästäkin huolimatta keikka onnistui koskettamaan syvältä ja johdattamaan mielen niihin aikoihin, kun oma herääminen raskaaseen rokkiin oli alkamassa.
Lauantai 7.6.
Viimeinen päivä ei käynnistynyt helposti. Kisaväsymys oli jo kovaa, eivätkä alun bändit odotuksista huolimatta nostaneet tunnelmaa. Monster Magnet oli jotenkin aivan liian laiskaa ja 1980-luvun kulttisuosikki Madam X:n paluukeikka tuntui lähinnä hölmöltä. Toiminta oli kuin starailun imitointia, eivätkä nahka ja kimallus saaneet innostumaan. Viisikymppisen Maxine Petruccin vetkuttelu tiukoissa housuissaan sai sentään aikaiseksi mukavia värinöitä alakerrassa, mutta siskonsa Roxyn (myös Vixen) tahdittama yhteissoitto oli kovin tönkköä. Punkahtavan, härskin ja naiivin hevin soitannasta tuli mieleen takavuosien Wrathchild (UK).
Pitkin päivää nähtiin myös muita yhteitä, jotka eivät kerta kaikkiaan pystyneet voittamaan puolelleen. Foghat oli nyt liian boogieta, Sodom liian rässiä, Saga liian aikuisrokkia, Within Temptation liian suuruudenhullua. Ja saksalainen, meikki-imagoa ja power metalia yhdistävä Powerwolf se vasta kammottavaa paskaa olikin, vaikka yleisö ottikin yhtyeen hurmioituneena vastaan.
Kohokohtiakin toki oli. Danger Danger ei ole koskaan kuulunut kasarisuosikkeihini, mutta ruotsalaiskitaristi Robert Marcellon kanssa paluun tehnyt amerikkalaisbändi hurmasi pelkällä innostuksellaan. Bändi on soittanut Swedenissä aiemmin vuonna 2004, mutta laulaja Ted Poley muisteli sen olleen huomattavasti vaisumpi kerta. Nyt yhtye toi tukkahevin suuruuden päivät täydellä voimallaan päälavalle, eikä Poley edes malttanut pysyä omalla puolellaan. Mies kirmasi yleisön sekaan yhden biisin ajaksi ja sai aikaiseksi pienimuotoisen kaaoksen.
Y&T ei petä koskaan. Jopa levynä vaisuksi jääneen Facemelterin (2010) I Want Your Money ja I’m Coming Home rokkasivat täysillä ja muuten mentiin klassisella materiaalilla Hang ’em High’n, Black Tigerin ja Summertime Girlsin malliin. Laulaja-kitaristi Dave Meniketti on yhä rockin rakastettavimpia hahmoja ja kovassa iskussa vielä 60-vuotiaanakin. Kitara soi hänen käsissään yhä sielukkaasti, mutta äkäisesti.
Samaa virtuositeettia osoitti myös Steve Stevens, joka piiskasi yleisöä vauhtiin vanhan rikoskumppaninsa Billy Idolin kanssa. Hiteissä ei säästelty ja jo keikan alkuun tulivat Cradle of Love, Dancing with Myself ja Flesh for Fantasy. Kaikkien tuntemilla kappaleilla oli myös jatkettu, mutta oli suorastaan pakko lähteä seuraamaan yhden viime vuoden levyistä tehneen Avatariumin keikkaa.
Aluksi silmään pisti se, ettei paikalla ollut yhtyeen perustajajäsentä, Candlemassista tuttua basistia Leif Edlingiä. Enkelimäisen ihana laulaja Jennie-Ann Smith kertoi asiasta yksityiskohtia, mutta ruotsin kielen osaamiseni riitti vain siihen, että ymmärsin bändin odottavan Leifiä taas pikapuoliin takaisin. Itse keikka oli silkkaa kuulaan doom metalin juhlaa ja Bird of Prey sekä Boneflower nyrjäyttivät mielen keikkaolosuhteissakin. Smithin ääni tulee suoraan taivaista ja nainen osaa myös ottaa yleisönsä elämäniloa uhkuvalla olemuksellaan. Keikalla kuultiin myös uusi kappale tulevalta ep:ltä, ilmeisesti nimeltään Deepest Sorrow.
Sitten allekirjoittaneelta hukkuivat maksukortit ja ajokortti (löytyivät myöhemmin Ruotsin poliisin ihmeellisellä avustuksella, kiitos kysymästä) ja suunnitelmat menivät iloisesti uusiksi. Emperor, Arch Enemy, Ted Nugent ja kumppanit jäivät näkemättä, mutta sellaista elämä joskus on.