Historiallinen määrä suomalaisbändejä loppuunmyydyllä jättifestivaalilla – Inferno Sweden Rockissa

Sweden Rock Festival, Sölvesborg, Ruotsi – 3.–6.6.2015

16.06.2015

Neljä päivää. 91 bändiä. 33 000 päiväkävijää. Loppuunmyyty. 23-vuotias. Siinä aluksi faktalukuja tämänvuotisesta Sweden Rock Festivalista. Yhtyeiden määrästäkin voi jo päätellä, että tapahtumasta olisi mahdollista kirjoittaa romaanin verran asiaa, mutta älkäämme lähtekö siihen.

Kronologisesti eteneviä festivaaliraportteja on myös tullut kirjoitettua sen verran, että kokeillaan nyt temaattisempaa otetta. Pääkohdat tämän vuoden Sweden Rockista, allekirjoittaneen sielun läpi siivilöitynä, olkaa hyvät!

Suomalaiset suuruudet

Festivaalin toisena päivänä, torstaina, nähtiin historiallisen paljon suomalaisyhtyeitä. Lieneekö koskaan samalle päivälle sattunut neljää härmäbändiä, ainakaan tällaisella menestyksellä.

Netti-ilmiö, heviklassikoita punaniskameiningillä versioiva Steve’n’Seagulls aloitti kavalkadin. Ja millä tavalla aloittikaan! 4Sound Stagen edusta oli tupaten täynnä yleisöä jo pitkästi ennen esitystä, paikalla oli tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä. Yhtään kotiinpäin vetämättä voi sanoa, että tällainen etukäteisodottelu on hyvin harvinaista minkään yhtyeen kohdalla Sweden Rockissa. Ihmiset alkavat yleensä valua paikalle toisilta lavoilta vasta ensimmäisten kappaleiden aikana.

Tunnelma ei latistunut soiton alettuakaan. Ryhmä esiintyi itsevarmasti ja akustinen soitanta sujui menestysvideoiden mukaisella taidokkuudella. Äänentoistollisesti roots-tulkinta on toki isoilla lavoilla haastavaa, eikä musiikki vyörynytkään päälle toivotulla voimakkuudella ja selkeydellä. Myös balladit kannattanee unohtaa ainakin festivaalikeikoilla.

Laulaja Remmelin äänikin ehkä odottaa vielä viimeistä puristusta ja alkuperäiskappaleiden vokalistien kaltaista karismaa. Yleisö kuitenkin tanssahteli, lauloi ja nauroi hyväntuulisesti mukana ja videobiisien lisäksi muun muassa loppupuolen Run to the Hills upposi parhaiten massaan.

cob5

Puolen tunnin päästä astetta isommalla Rock-lavalla esiintynyt Children of Bodom ei villinnyt ehkä aivan yhtä paljon, vaikka selkeästi pääsikin voiton puolelle. Jo toisena kappaleena tuli Needled 24/7, joka saa yleensä nyrkit nousemaan, niin nytkin. Rivistöstä poistuneen Roope Latvalan tilalla nähty Antti Wirman soitti taidokkaasti, mutta vähän näkymättömissä.

Setin ja ehkä koko festivaalien parhaasta välispiikistä vastasi kosketinsoittaja Janne Wirman, ja vieläpä selkeällä suomen kielellä: ”Pojat, meillä on kolme varttia aikaa ja neljä biisiä jäljellä. Että kerropa Alexi jotain vitsejä.” Se nauratti, mutta toisaalta keikasta tuli tästä eteenpäin varsinaista viivytystaistelua. Kappaleiden välit kestivät ja kestivät, eikä kokonaisuudessa ollut enää rytmiä. Olikohan kyse liiallisesta suomalaiskansallisesta velvollisuudentunnosta, sillä eivät ne kaikki muutkaan yhtyeet täytä heille varattuja aikoja minuutilleen.

Sähäkkyyden puutteesta ei sitä vastoin voinut syyttää helsinkiläistä Battle Beastiä, jonka keikka eteni nopealla tempolla voitosta voittoon ja hitistä hittiin. Kappalemateriaali näyttää kasvaneen tehosoitossa myös ruotsalaisten keskuudessa, niin hyvin tämäkin ryhmä otettiin vastaan.

Lisäksi ei voi kuin ihailla sitä oikeanlaisen rutinoitumisen määrää, mikä bändistä välittyi. Pikainen pistäytyminen takahuoneessa ennen keikan alkua todisti, että valmistautuminen suoritettiin rennolla otteella ja energialataus purkautui juuri siellä, missä pitääkin, eli lavalla. Iron Handin aikaan tunnelma oli jo taivaissa, mutta valitettavasti oli poistuttava lähes samaan aikaan soittaneen Toton keikalle.

Päällekkäisyydestä kärsi myös Michael Monroe yhtyeineen, joka esiintyi valitettavasti Ghostin kanssa samaan aikaan. Se show jäi siis tällä kertaa kokonaan näkemättä. Paikalla olleet kuitenkin valittelivat, että veto oli hieman ponneton – varsinkin yleisön osallistumisen ja lukumäärän osalta. Hieman yllättäen Monroe ei edes vieraillut ystävänsä Slashin keikalla aiemmin päivällä.

Huippuhetket

Festival-päälavan tarjonnan torstain osalta päätti Def Leppard ja saattoi heittää festivaalin parhaimman keikan. Se ei tosin ollut yllätys, sillä yhtyeen aiemmatkin todistamani vedot vuosina 2006 ja 2008 ovat olleet hyväntuulisen ja energisen esiintymisen, varman soiton ja huolella laaditun settilistan juhlaa. Yhtyettä ei voi myöskään syyttää pelkän riskittömän hittikavalkadin pyörittämisestä, kun mukana on Promisesin ja Paper Sunin (Euphoria, 1999) sekä Switch 625:n (High ’n’ Dry, 1981) tapaisia vähemmän tunnettuja kappaleita. Oli myös hienoa nähdä, että Hodgkinin taudin kanssa kamppaillut Vivian Campbell oli ainakin tällä haavaa hyväkuntoisen oloinen.

Toiseksi isoimman Rock-lavan puolestaan sulki torstaina jo mainittu Ghost. Päivä oli ollut pitkä ja ilolientäkin nautittu, mutta silti mystinen kaapujengi piti otteessaan. Ritual oli viisaasti jo setin kolmantena ja tempaisi kentän täyttäneen juhlakansan mukaansa. Puolivälissä tullut uusi single Cirice toimi myös hienosti, vaikkei ehkä ollutkaan vielä tuttu kaikille. Kolme muuta tulevan Meliora-levyn kappaletta (From the Pinnacle to the Pit, Majesty, Absolution) kuulostivat vähintään lupaavilta, vaikkakin hiukan tasapaksuilta. Asiantila saattaa muuttua jatkokuulemisilla. Absolutionissa tuntuisi ainakin olevan hieno syntetisaattorin pulputukseen pohjautuva väliosa.

gh7

Perjantaina päälavan korkannut southern rock -sotaratsu Molly Hatchet oli pelkkää loistavuutta. Aluksi oli kuitenkin päästävä yli siitä hämmennyksestä, että lavalla oli vain yksi kitaristi, 1980-luvun lopusta asti mukana ollut Bobby Ingram, perustajajäsen Dave Hlubekin puuttuessa rivistöstä. Ensimmäistä kertaa yhtyeen keikkaa todistaneena kummastusta herätti myös se, ettei neljäntenä kuultuun Fall of the Peacemakers -eepokseen soitettu levyversion pitkää loppusooloa. Tätä kerrottiin tehdyn joskus aiemminkin, ja liekö Hlubekin poissaolo vaikuttanut tällä kertaa ratkaisuun.

Nämä pienet harmistukset kuitenkin poistuivat mielestä, kun seurasi Jacksonvillen äijien hyväntuulista toimintaa. Siinä on jotain niin kertakaikkisen upeaa, kun läskit vanhat herrat soittavat juurevaa etelän rokkia. Tai kun heistä kaikista tukevin, laulaja Phil McCormack, kävelee buutseillaan, stetsoni päässään ja isäntämiehen askelin pitkin ramppia yleisön keskelle. Miehet työssään ja työ tehdään ylpeydellä!

Opeth soitti tällä kertaa festivaalin päälavalla. Päälava on iso paikka ja kun yhtye luottaa oikeastaan vain musiikkinsa voimaan, eikä liikettä tai muitakaan temppuja juuri nähdä, niin lava näyttää todellakin isolta. Taustalle levitetyt taustakankaat, uusimman Pale Communion -levyn (2014) kansikuvasta tutut maalaukset, antoivat toki hieman visuaalista tukea ja välillä kitaristi Fredrik Åkesson intoutui moshailemaan villisti.

Tässä tapauksessa musiikki kuitenkin riitti. Onhan se ehkä maailman parasta musiikkia. Itselleni erityisen rakkaan Still Life -levyn (1999) avausbiisi The Moor tuli neljäntenä ja viimeistään siinä vaiheessa olin ekstaasissa. Muut paikalla olleet eivät vaikuttaneet olevan yhtä vaikuttuneita. Perjantain kello 19.00 slotiksi lavan edusta oli varsin harvaan miehitettyä – ja nimenomaan miehitettyä. Naisia ei juuri näkynyt. Satunnaiset vilkuilijat tuntuivat poistuvan nopeasti toimittamaan jotain muuta tärkeämpää, esimerkiksi syömään hampurilaisia ja kebab-annoksia. Ei ole Opethkaan profeetta omalla maallaan, ainakaan näillä festivaaleilla. Edes toiseksi viimeisenä tulleen The Grand Conjurationin massiivisuus ei saanut laajempaa innostusta aikaiseksi. Tai ainakaan vielä Opeth ei ole Sweden Rock Festivalin päälavan mittainen bändi.

acebestone

Kissin entinen kitaristi Ace Frehley bändeineen sitä vastoin näyttää täyttävän lavan kuin lavan. No, ei tämäkään keikka saanut lauantain iltapäivän päälavan edustaa varsinaisesti pullistelemaan yleisöstä, mutta ilmassa oli paljon sähköä ja energiaa. Ace on tätä nykyä jo aika pönäkässä kunnossa, mutta myös virkeä ja tarkasti soittava.

Tiukka oli koko bändi, jossa soitti muun muassa paluun tehnyt takavuosien luottomies, kitaristi Richie Scarlet.

Setti oli mannaa vanhalle Kiss-fanille. Paljon voidaan keskustella eri aikakausien Kiss-kokoonpanojen paremmuudesta ja esimerkiksi Acen (ja rumpali Peter Crissin) soittotaidosta alkuperäiskokoonpanon comebackin yhteydessä, mutta kyllä nyt nähdyssä keikassa oli jotain sellaista groovea ja swingiä, jota ei nykyisestä Kissin kokoonpanosta löydy. Kun tuttujen Love Gunin ja Deucen kaltaisten biisien rinnalla kuultiin harvinaisempi Strange Ways, Kiss-aikaisen soololevyn (1978) parhaimmistoa sekä valikoituja Kissin jälkeisen soolokauden biisejä Breakoutin ja 2 Young 2 Dien (Scarlet laulussa) tapaan, niin kyllä kelpasi!

Monelle Extreme on yhtä kuin jättihitti More Than Words, mutta tämä ennakkoluulo kannattaisi jo kuopata. Bändin tuotanto on pääosin tiukasti funkkaavaa hard rockia ja sen yhtye totta tosiaan todisti keikallaan.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa Cupid’s Dead – herra jumala, että lähtee! Alkuun napakkaa funkkia ja kertosäkeissä melodista harmonialaulua, kunnes väliosassa edetään monumentaalisesti polveilevaan riffittelyyn. Muun muassa kaikki tämä toistettiin Sweden Rockin lavalla armottoman taidokkaasti – yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Laulaja Gary Cheronella nimittäin on välillä suuria vaikeuksia pysyä sävelessä ja melodiat poukkoilevat välillä sinne ja tänne. Tämä on huomattu jo vuosia sitten, mutta ikävältä se jälleen tuntui. Varsinkin kun kitaristihirmu Nuno Bettencourt ja basisti Patrick Badger ovat erittäin hyviä laulajia. Akustisissa paloissa Cheronellakin sujui paremmin, joten onkohan kyseessä kykenemättömyys laulaa lujalla tulevan bänditykityksen päälle?

Viimeisen päivän eli lauantain pääesiintyjänä soittaneen Judas Priestin Rob Halfordillakin on viime vuosina ollut ääniongelmia, mutta nyt lavalla nähtiin aivan uudistunut metal god. Ilmeisesti miehen selän terveysongelmat on saatu täysin hoidettua, sillä laulaja otti välillä ihan selkeitä juoksuaskelia ja oli muutenkin erittäin elinvoimaisen oloinen. Myös basisti Ian Hill oli saanut jostain mystisesti lisää hiuksia päälaelleen. Sähäkkää visuaalista ilmettä täydensi vauhdikkaasti esiintynyt ”uusi” kitaristi Richie Faulkner nahkaisessa sotisovassaan.

Musiikillisesti keikka oli tietenkin klassisen heavy metalin ilotulitusta alusta loppuun. Jännää, kuinka viimeisimmän Redeemer of Soulsin (2014) March of the Damnedin kaltaiset kappaleetkin alkavat pikku hiljaa nousta vanhojen klassikoiden tasolle, varsinkin keikkaympäristössä. Ehdoton kohokohta oli Painkiller, joka soitettiin viimeinkin sen ansaitsemalla raivokkuudella ja armottomuudella.

jp8

Myös The Darkness oli hyvässä vedossa, vaikka Judas Priestin jälkeen kakkoslavalla soitettu keikka ei saanutkaan enää rajatonta innostusta aikaiseksi. Uusimmat hitit Barbarian ja etenkin Open Fire lähtivät kuin tykin suusta ja vanhaakin materiaalia kuunteli ihan mielellään. Keikan aikana kuultiin myös todella hauska välispiikki laulaja-kitaristi Justin Hawkinsin toimesta. Muistikuvat ja tila eivät mahdollista sen täydellistä toistamista, mutta siinä tiedusteltiin yleisöltä hyvin polveilevin ja jopa Monty Pythonia muistuttavin sanankääntein sitä, onko kaikki hyvin ja jaksaako kansa vielä rokata. Hawkins oli muutenkin elementissään ja kitara soi hänen käsissään makoisasti.

Yllättäjät ja pikkunimet

Aloituspäivänä keskiviikkona soittanut The Quireboys ei ole koskaan kuulunut varsinaisiin suosikkeihini, mutta pääsi yllättämään äärimmäisen tyylikkäällä esiintymisellään. Yhtyeessä on vanhan koulukunnan charmia ja vaikutteet tulevat rock’n’rollin varhaisilta vuosilta asti. Yksittäisistä nimistä esimerkiksi The Rolling Stonesin perintö näkyy ja kuuluu ilmiselvästi. Kun on päällä istuvat puvut, liivit ja prässihousut, niin on vaikea mennä aivan täysillä metsään. Ja hauskasti myös There She Goes Againin ja Hey Youn tapaiset varhaiset semiklassikot kuulostivat hyvinkin tutuilta setin edetessä.

Samaisena keskiviikkona esiintynyt Evergrey teki myös vaikutuksen, vaikka oli lähes tuntematon nimi itselleni. Power metal on haasteellinen laji, mutta ruotsalaisorkesteri toteuttaa sitä tarttuvasti, ylevästi ja progressiivisella otteella. Yhtye on ehdottomasti otettava lähempään tarkasteluun.

rg8

Suhtauduin perjantaina soittaneeseen Rock Goddessiin ennakolta hieman huvittuneesti. Varsin vähäiset tutustumiset ovat osoittaneet viimeisimmän paluunsa vuonna 2013 tehneen bändin soittavan sympaattista, mutta hieman kömpelöä perusheviä. Tämä käsitys ei oikeastaan muuttunut mihinkään keikan aikanakaan, mutta rouvien esiintymisessä oli jotain niin perin juurin hyväntuulista ja aitoa tunnetta, ettei keikasta voinut olla pitämättä. Tracey Lamb soittamassa bassoaan nahkahousuissa ja kotiäitikampauksessaan – siinä näyssä on voimaa.

Pat Travers ei taida olla kovin tuttu monellekaan tämänkään jutun lukijalle, mutta mies vastasi yhtyeineen yhdestä kovimmista tämän vuoden Sweden Rock Festivalin keikoista. Snortin’ Whiskey ja Lead Belly -cover Black Betty tempaisivat yleisön mukaan odotusten mukaisesti, mutta myös muu setti tuntui menevän mukavasti kansaan. Ja se kitaratyöskentely, se tuntui hyvältä sisuksissa asti. Bluesiin kaartava hard rock ja kitarasooloilu ovat oikeissa käsissä järisyttävää kuultavaa.

Five Finger Death Punch. Olen suhtautunut yhtyeeseen aina hieman epäillen. Olen ajattellut bändin olevan viiden sentin Pantera-kopio. Viimeisin arvioni Sweden Rockista kahden vuoden takaa olikin melkoisen kriittinen. Epäilen, että kemiallinen olotila oli silloin vääränlainen. Nyt keikka nimittäin tuntui hyvältä.

Aluksi mietiskelin, että kyllä, rumpali Jeremy Spencerin Misfits-henkinen maski on ihan kiva, mutta jotain silti puuttuu. Sitten jalka alkoi taputtaa grooven tahdissa. Laulaja Ivan Moodyn hymy alkoi tarttua minuunkin. Muistin, että hän oli kuulemma ollut erittäin ystävällinen kaikkia kohtaan festivaalin vip-baarissa. Ympärillä oleva tuhansien ihmisten massakin tuntui fanittavan täysillä.

Sitten yhtye soitti sikermän Panteran Walkista, Ozzy Osbournen Crazy Trainistä ja Deep Purplen Smoke on the Waterista. Perään tuli kokonainen kappale levyllekin asti päätyneestä Bad Companyn Bad Companystä. Heti kohta perään tuli No One Gets Left Behind, jonka aikana (korjatkaa, jos olen väärässä kappaleen suhteen) lavalle kutsuttiin joukko lapsia vanhempineen. Viime kerralla tuomitsin tämänkin tempun, mutta nyt se tuntui äärimmäisen tyylikkäältä ja alaikäisiä ihailijoita kunnioittavalta teolta. Saattaa olla, että olen kohta Five Finger Death Punchin fani.

Erinomainen oli myös vuonna 1974 Australian Adelaidessa perustettu ja lauantaina soittanut The Angels. Tässä bändissä soi selkeänä pub rockin tiukka biitti ja myös AC/DC:n kaltainen suora hard rock, mutta seassa on myös sävykkäitä ratkaisuja. Fashion and Fame vedettiin jo keskiviikkona festivaaleilla esiintyneen Jon Englishin kanssa ja yleisössä oli havaittavissa tiettyä hurmioitumista. Viimeisin laulaja, viime vuonna kuolleen Doc Neesonin korvannut Dave Gleeson (The Screaming Jets) on myös aikamoinen velmu yhtyeen keulilla. Myös tähän boogie-jyrään on pakko tutustua tarkemmin.

Pahimmat pettymykset ja muut kammotukset

Minä rakastan Mötley Crüeta. Lupasin viime vuonna itselleni, etten jaksa tehdä enää matkaa Sweden Rockiin, mutta pyörsin päätökseni, kun tuli tieto Crüen osallistumisesta kemuihin. Annettiin ymmärtää, että kyseessä on bändin ainoa esiintyminen Pohjoismaissa.

mc27

Mötley Crüe on musiikillisesti pitkälti yhtä kuin basisti ja biisinkirjoittaja Nikki Sixx. Siitäkin huolimatta minä ja moni muu on aikanaan kiinnittynyt nimenomaan laulaja Vince Neilin ääneen. Yhtyeen tragedia on siinä, että Neil ei ole oikeastaan koskaan pystynyt toistamaan levyillä kuultuja suorituksiaan keikoilla. Tämä oli tiedossa, mutta jollain tasolla sitä aina toivoo, että luvassa olisi iloinen yllätys.

No, ei ollut.

Neil laulaa monesti keikoilla kappaleiden osia vähän sieltä täältä, niin nytkin. Kauhein rimanalitus koettiin Dr. Feelgoodin aikaan, kun merkittäviä osia jäi kokonaan laulamatta. Vaikeudet alkoivat ilmeisesti mikrofoniongelmista, mutta todellinen ammattilainen osaisi hypätä kyytiin parissa sekunnissa, ei parissakymmenessä sekunnissa.

Samantyyppiset vaikeudet toistuivat biisistä toiseen. Shout at the Devil oli esimerkiksi kammottava. Tämän kaiken on ehtinyt huomata jo nettikansa ja verkossa on nähty varsin lynkkaavia kommentaareja keikasta – samoin kuin keikkaa puolustavia puheenvuoroja. On puhuttu rock’n’rollin arvaamattomuudesta, vaaran tunteesta ja siitä, että Neilin maneerit nyt pitäisi jo tässä vaiheessa tuntea.

Minulle rock ei ole lähtökohtaisesti vaaran tunteen tai kapinan musiikkia. Se on musiikkia, josta saa voimaa. Mötley Crüen keikka ei antanut voimaa. Se oli välinpitämätöntä sähellystä ja menneiden vuosikymmenten perinnön päälle kusemista. Ei näistä kompakteista mestariteoksista saa aikaiseksi täydellisen huonoa keikkaa, mutta varsinkin Neilin ylimielinen olemus sai mielen matalaksi. Veto oli yksinkertaisesti äärimmäisen keskinkertainen. En ymmärrä, minkä takia sellaisesta pitäisi erityisesti nauttia.

Slash featuring Myles Kennedy and The Conspirators -nimihirviön keikkaa ei voi ehkä sanoa pettymykseksi, mutta kyllä se oli aikamoista töissä oloa ja rutiininomaista suorittamista. Kaikki me ikäännymme, mutta koska maailma on täynnä elinvoimaisia ikämiesbändejä, niin on täysi oikeus suhtautua kriittisesti näihin keskinkertaisiin maailmankiertäjiin. Mallia voi ottaa vaikkapa Scorpionsilta.

Yksi täydellisen kammottava keikkakin tuli nähtyä. Yhtye kantaa nimeä Hell. Kunnioitan tuottaja Andy Sneapia, mutta tätä löytöä 1980-luvulta en kerta kaikkiaan ymmärrä. Miehen nuoruuden kytkyt ja oma lehmä ojassa taitavat merkitä tässä kohtaa liian paljon, jotta häneltä löytyisi tervettä kriittisyyttä tätä friikkisirkusta kohtaan. Hirveää kuraa, välttäkää viimeiseen asti.

Lyhyet maininnat

Dokken oli virkeä ja hyväntuulinen. Too High To Flyn aikainen kitarasoolo oli pitkä, mutta sellaisena kerrankin paikkaansa puolustava ja sielukas.

Riot V (ennen laulaja Mark Realen vuoden 2013 kuolemaa pelkkä Riot) oli yhä oma elinvoimainen itsensä. Lisäpisteet menevät basisti Don Van Stavernille, joka on aina lavan sankari.

Vanhan koulukunnan thrashin osalta sekä Exodus että Nuclear Assault tekivät työtä käskettyä ja pititkin pyörivät. Assaultin John Connellyn loppuspiikistä jäi mieleen lause: ”Women, be nice to men.”

exo5

Ensimmäisen päivän alkutahdeissa mukana ollut Lillasyster ei taida sanoa juuri kellekään mitään Suomessa, mutta keikka oli hyvä. Erityisesti mieltä lämmittivät Rihanna-cover Umbrella ja laulaja Martin Westerstrandin ja basisti Daniel Corderon aiemman bändin LOKin hitti LOK står när de andra faller.

D-A-D on aina loistava, mutta loukkaantuneen basisti Stig Pedersenin poissaolo söi tällä kertaa tehoja. Vahvistinpinojen nerokas sijoittaminen ja rumpujen polttaminen olivat hienoja tehokeinoja, ja harvinaisempien Rock ’n’ Rock Radarin ja Helpyourselfishin kuuleminen toivat hymyn huulille.

Toto oli parhaimmillaan kunnon karaoke-settiä. Tai en minä osaa sanoa, kuinka moni lauloi keikan puolivälin Pamelaa, koska korvissani soi vain oma hoilotukseni, mutta ainakin lopun Rosannassa ja Africassa sekä alkupuolen Hold the Linessa myös muiden laulu oli selvästi kuultavissa. Yhtye ei silti soittanut ihan äärimmäistä hittisettiä, kuten olisi ollut mahdollisuus.

Blackberry Smokessa on sielua ja juurevuutta, Airbourne oli yhä villissä kunnossa… Olihan näitä neljän päivän tarpeiksi ja kivaa oli. Suosittelen! Ensi vuonna Van Halen esiintymään, niin olen yhä mukana.

Marko Syrjälän kuvaama galleria – klikkaa kuvaa suuremmaksi ja selaa nuolilla

Lisää luettavaa