Iloa, surua ja magiaa Färsaarilla – kattava raportti ja massiivinen kuvagalleria G!-festivaaleilta

G! Festival - 14.–16.7.2022, Syðrugøta, Färsaaret

10.08.2022

Teksti ja kuvat: Eija Mäkivuoti

Tähän raporttiin kietoutuu monikerroksinen tarina Färsaarten metallimusiikista, niin menneestä kuin sen nykyisyydestä, joka tuntuu tärkeältä dokumentoida ja kertoa. Raportoin myös festivaalin metallisemmasta annista sekä muusta ohjelmasta, johon osallistun festivaalin aikana.

Kertomuksen näyttämönä toimii G!-festivaali, indiemusiikkifestivaali, joka järjestetään nyt ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2019. Samoin kuin muuallakin, on korona saarilla peruuttanut useamman vuoden festivaalit. G!-festivaali järjestetään kuvankauniissa pienessä kylässä Eysturoyn saarella, Syðrugøtassa. Kylä sijaitsee vuorten suojaamassa laaksossa ja näkymä Gøtuvík-merenlahdelle on henkeäsalpaava, yksi kauneimmista näkemistäni. Kaveriporukan vuonna 2002 perustama pieni festivaali on kasvanut vuosien saatossa kansainväliseksi, ja maailmalla maagiseksi sekä omintakeiseksi kuvatuksi tapahtumaksi, jonka tarkoituksena on myös esitellä laajasti paikallista musiikkia. Festivaalin johtaja Sigvør Láksa on ollut mukana kuvioissa vuodesta 2003, ja vaikka hän on kiireinen, ehtii hän aina jutustelemaan hetkeksi. Eksotiikkaa on vaikea välttää, ja ehkä sitä ei tarvitsekaan, färsaarelaiset itsekin markkinoivat surutta maataan tällä tavoin. Se on maagista, arvaamatonta ja erittäin vieraanvaraista – kunhan muistaa itse toimia kunnioittavasti ja ystävällisesti.

Aikomuksena on viettää Syðrugøtassa koko G!-festivaaliviikko. Gøta, johon kuuluu muitakin pieniä kyliä kuin Syðrugøta, on yksi vanhimpia asuinsijoja Färsaarilla. Saavun paikalle jo maanantaina, sillä aion seurata ja myötäelää harvinaista tapahtumaa SIC-yhteen kanssa sekä olla osana ulkomaan toimittajien delegaatiota ja raportoida festivaalista metallimusiikin näkökulmasta Infernolle. Toisin kuin moni muu ulkomaan toimittaja, en ole ensimmäistä kertaa Färsaarilla tai G!-festivaaleilla. Olen omatoimisesti liikkeellä bussilla Tórshavnista, eikä minua kukaan hae lentokentältä, vaikka mukavaa sellainen erikoiskohtelu olisi. Koska tulin Tórshavniin jo edellisellä viikolla, on luonnollisempaa tulla bussilla kuin kuormittaa festivaalia minun hakemisellani. Pärjään ruotsilla ja englannilla sekä ymmärrän fäärin kieltä jo jonkin verran. Puhua en osaa, ja kielen ääntäminen on todella vaikeaa. Bussimatka Tórshavnista kestää vanhaa tietä yli tunnin, uusi merenalainen tunneli Eysturoyartunnilin lyhentää matkan 25 minuuttiin, mutta pikabussi 401 kulkee vain pari kertaa päivässä. Tunneli on syvimmällä kohdallaan 189 m meren alla. Koska Färsaaret on 18 saaren saariryhmä Atlantin valtameressä, ovat tunnelit nykyajan lisä helpottamaan liikkumista saarilla – ennen piti olla vene, kulkea vanhoja polkuja vuorten yli, ja kun teitä tuli, kiertää rannikkoa pitkin useita saaria. Onneksi ei enää aina tarvitse ainakaan vuorten yli vaeltaa.

Asun SIC-bändin jäsenten Eddie Jacobsenin ja Gudmar Hansenin luona valkoisessa talossa tulevan festivaalialueen reunamilla. Eddie on perinyt talon edesmenneeltä isältään. Eddie on gøtumaður eli Gøtasta kotoisin. “Tulee myrsky”, kertoo Gudmar, joten ikkunasta näkyvälle rannalle tuleva Sandin-päälava odottaa vielä rakentajiaan. Yksi teltta on jo kuulemma lentänyt tuulen mukana. Aallot lyövät rantaan ja kuuluvat sisälle asti. Taukoamatta. “Pystyn katsomaan ikkunasta ulos tuntikaupalla”, kertoo Gudmar. En ihmettele asiaa ollenkaan. Täällä on kuin astuisi erilaiseen maailmaan, jossa kaikella on aikansa, eikä asioista kannata stressata. Suunnitelmat voivat aina muuttua, riippuen säästä. Kärsivällisyys on valttia. Luonto ja sää ovat alati iholla ja niistä puhuminen arkipäivää, jopa suotavaa. Gudmar opettaa minulle erilaisten aaltojen nimiä. Leppeimpiä aaltoja kutsutaan nimellä alda ja myrskyssä korkeina nousevia valkoisia vaahtopäitä nimellä brim.

Asun heidän luonaan, koska jotain tärkeää on tapahtumassa, ja koska jotain hirveää tapahtui viime vuonna. Nämä tapahtumat kietoutuvat nyt yhteen tämänvuotisilla G!-festivaaleilla. SIC soittaa viimeisen keikkansa ja sanoo näin jäähyväiset 20-vuotiselle vaihtelevalle uralleen. Bändi on yksi maansa metallimusiikin pioneereja ja esikuva monille muusikoille saarilla, genrestä riippumatta, energisellä ja kenellekään kumartamattomalla tyylillään. Juuri tällaista ei aikaisemmin Färsaarilla ole ollutkaan. Vuonna 2005 bändin vokalisti Mikkjal Gaard Hansen kuvaili SICin musiikkia älylliseksi thrash metaliksi. Mikkjal päätti traagisesti elämänsä viime vuonna, joten SICin viimeinen keikka on myös kunnianosoitus hänelle. Tein aikoinaan yhdessä bändin jäsenten kanssa SICistä ja sitä ympäröivästä perheestä valokuvadokumentin, joka oli esillä Suomessakin. Olen paikalla myös työtoverina ja ystävänä, en pelkästään median edustajana.

Maanantaina ja tiistaina bändi kokoontuu harjoittelemaan viimeisiä kertoja ennen torstain keikkaa paikalliseen kulttuurikeskukseen Tötingiin. Bartal Gaard Simonsen, Mikkjalin 17-vuotias poika, tulkitsee tulevalla keikalla isänsä lyriikoita yhdessä kahden muun vierailevan vokalistin kanssa. Tunnelma on samaan aikaan surullinen, haikea mutta myös toiveikas – hymyjäkin näkyy. On työlästä, bändi on ollut jäissä useita vuosia. Nyt kevään aikana on tultu useampaan otteeseen yhteen harjoittelemaan. Jäähyväiskonsertin idea syntyi viime vuoden syyskuussa Mikkjalin hautajaispäivän iltana soitetusta konsertista, jonne färsaarelaisia muusikoita kokoontui yhdessä suremaan ja kunnioittamaan hänen muistoaan. Mikkjalin kuolema koskettaa monia, hän on niin paljon muutakin kuin SICin karismaattinen örisijä. Hän oli mukana monissa eri kokoonpanoissa ja hankkeissa. Lyriikoissaan hän pohtii pimeyttä ja elämän nurjia puolia, joista monet kumpuavat omakohtaisista kokemuksista ja vaikeuksista. Ystävänä häntä kuvaillaan epäitsekkääksi ja myötätuntoiseksi, jolla oli aina aikaa kuunnella ja kannustaa muita. Traaginen tapahtuma, Mikkjalin kuolema, ja tapa, jolla hän päätti lähteä, on jättänyt syvät jäljet metalli- ja musiikkiyhteisöön. Itsemurha on monesti yllätys myös läheisille – se katkaisee rajusti arjen ja lävistää kaiken. Färsaarilla on yhä tabu puhua mielenterveyden erilaisista ongelmista ja itsemurhista, niinpä teen sitä juuri nyt. Syyt itsemurhaan ovat monisyisiä eikä aina voi saati pysty ymmärtämään niitä. Ketä syyttää, jos edes voi syyttää ketään? Se voi olla monien asioiden suuri vyyhti. Kysymykseen “miksi” ei löydy yksinkertaista vastausta tai ei vastausta lainkaan. Asian kanssa on opeteltava elämään ja surua käsiteltävä, jotta elämä jatkuisi. Kulunut fraasi kaiketi, mutta mielestäni myös tosiasia. Yhteinen muistokonsertti ja siihen johtavat harjoitukset ovat osa suruprosessia, jossa sedät tukevat Bartalia ja perhettä surussaan kykenemällään tavalla. Ja on elämä, jonka 39-vuotias Mikkjal G. Hansen eli kaksinkertaisella nopeudella, kuten vaimo kuvaa hautajaisten jälkeen Facebook-postauksessaan. Hän pyytää meitä kaikkia muistamaan sen Mikkjalin, joka eli eikä sitä, joka kuoli. Vaimo on myös joutunut tulemaan julkisuuteen oikaisemaan perättömiä juoruja, oletuksia ja ennakkoluuloja Mikkjalista ja hänen itsemurhastaan. Hänen mielestään on tärkeää puhua asioista suoraan ja rehellisesti vaikka se on vaikeaa.

SIC treenaamassa jäähyväiskeikkaansa. Kuva: Eija Mäkivuoti

Paikalla Tötingissä ovat bändin alkuperäiset jäsenet, perustaja ja kitaristi Eddie Jacobsen, basisti Gudmar Hansen, kitaristi Frans Galán ja rumpali Magnus Egilsson sekä Bartal G. Simonsen vokaaleissa. Harjoitellaan biisejä bändin kahdelta albumilta Pandemonium (2007) ja Fighters They Bleed (2010). Tässä vaiheessa ulkopuolisille on vielä salaisuus ketkä kaksi muuta vierailevaa vokalistia ovat, on siis pidettävä tieto salassa. Gudmar on soittanut SICin riveissä edellisen kerran 9 vuotta sitten ja muusikon ura on ollut katkolla pitkään – on pitänyt opiskella Tanskassa ja tehdä muita töitä. Basistien käyttämät sormivenytykset tulevat apuun, mutta näin lyhyessä ajassa ei edellisaikojen soittokuntoa voi mitenkään saavuttaa, sitä mikä oli lihasmuistissa. Asiaa helpottaa myös, että hän aikoo käyttää keikalla Mikkjalin bassoa, jossa on lyhyempi kaula. SIC oli vielä aktiivinen vuonna 2013, jolloin se voitti Färsaarten Wacken Metal Battlen ja soitti Wacken Open Airissa battlen loppukilpailussa. Kokoonpano oli tuolloin eri eivätkä Gudmar Hansen ja Frans Galán olleet enää mukana. Bändin toiminta hiipui pikkuhiljaa, mutta vuonna 2021 oli tullut ajankohtaiseksi miettiä 20-vuotisjuhlaa ja konserttia uudeksivuodeksi. Tämä suunnitelma ei koskaan toteutunut.

Färsaarelainen rap-yhtye Swangah muisteli Mikkjalia Belials Synir -albuminsa 10-vuotisjuhlakonsertissa Tórshavnissa helmikuussa 2022 ja siihen liittyvässä kirjassa. Mikkjal osallistui usein Swangahin järjestämiin ILLtonkt rap battle -tapahtumiin. Mikkjalin vokaaleja kuultiin myös postuumisti helmikuussa 2022 julkaistulla Iron Lungsin digitaalisella viiden biisin albumilla In Torment Triumphant, jossa hän örisee bändin edellisen vokalistin, Friði Djurhuusin, sanoituksia. Tässä vain muutamia esimerkkejä Mikkjalin moniulotteisesta toiminnasta färsaarelaisen musiikin kentällä. Kun harjoitellaan biisiä Fighters They Bleed, kimmeltää kyynel kaikkien silmissä. Varsinkin nyt biisin sanoitukset viiltävät sydäntä. SIC on päässyt harjoittelemaan kevään aikana muutamaan otteeseen, ja olin mukana myös helmikuussa 2022 Tórshavnissa, jolloin Eddie Jacobsen kertoi, että kalastaessa tarvitsee aivan eri tavalla käsiä ja sormia kuin kitaraa soittaessa. SIC on Eddien ja Mikkjalin luomus ja unelma. SIC saavutti paljon sellaista, mitä moni bändi Färsaarilla ei aikaisemmin ollut saavuttanut, sillä ennen ei ollut kovinkaan montaa metallibändiä eikä niitä nytkään niin lukuisasti ole. Bändi meni aina tunne ja energia edellä, ilman laskelmointia tai jopa harkintaa. Se ei ollut koskaan kaupallinen, ja musiikilliset vaikutteet kuultavat läpi surutta. Geneeristä, monet sanoivat. Livenä bändi oli kuin luonnonvoima, perifärsaarelainen, johon oli sekoittunut nuorten miesten rakkaus metallimusiikkiin. Laulettiin englanniksi. Unelma, joka kariutui moneen asiaan. Monta karikkoa tulee vastaan musiikin ulapoilla, ja harva lopulta onnistuu pitämään itsensä pinnalla vuosikymmeniä, ylittämään oman maansa rajoja tai herättämään portinvartijoiden kiinnostuksen. Musiikki on työtä, joka tarvitsee aikansa ja paikkansa. Surullisen usein sitä pidetään harrastuksena, jolla ei voi elää. Elämä jatkuu, toisaalla ja toisella tavalla kuin musiikin parissa. Senpä takia on kunnioitettavaa kaikki se sinnikkyys, puurtaminen ja työ, mikä kaikenlaisen onnistumisen, ja kenties menestymisenkin, takana musiikissa ja kaikessa muussakin taiteentekemisessä on. Eikä sekään aina riitä.

Tiistain harjoitusten jälkeen alamme odottamaan festivaalin rakentumista, ja tuota pikaa alkaa lavarakennelmat kohoamaan ikkunamme ulkopuolelle. Töting muuttuu festivaalin VIP-takahuoneeksi. Myrsky ja sateet menivät jo, ja vielä on vajaat pari päivää festivaalin alkuun. Luvassa on kuulemma hyvää keliä. Oma tehtäväni on tulostuttaa iso vinyylijuliste Mikkjalista SICin keikan yhteyteen paikallisessa painossa. Se on tarkoitus ripustaa keikkapaikka Grundinin muuriin ja olla siinä Mikkjalin muistoa kunnioittamassa koko festivaalin ajan. Onnistuin ottamaan kuvan Mikkjalista SICin Pandemonium-kiertueella Southhamptonissa, Englannissa, 28. toukokuuta vuonna 2009.

Torstai

Torstaina päivällä käymme katsastamassa Grundin-lavan, joka sijaitsee festivaalialueen ulkopuolella, jonne G!-festivaali on päättänyt sijoittaa melkein kaikki metallibändit soittamaan samaisena iltana. Valintaa kummastellaan metalliyhteisön parissa, sillä Grundin on aikaisemmin ollut lava, jolla klubit on järjestetty. Moni ei myöskään halua maksaa SICin konsertista vajaata 800 Färsaarten kruunua, mikä tuntuu kohtuuttomalta, mikäli muu festivaalin anti ei kiinnosta. Minä saan Mikkjalin julisteen ripustamiseen apua Halgir Magnussonilta ja Friði Djurhuusilta. Pian se koristaa tummanharmaata muuria, joka ympäröi Grundin-lavaa. Muuri koostuu vanhan talon kiviseinistä, jotka on jätetty paikoilleen. Mietin, miten kaikki halukkaat mahtuvat SICin konserttiin. Moni on kuitenkin tulossa. Tila on ahdas bändille, joka aikoinaan on soittanut useaan otteeseen Sandin-päälavalla rannalla alhaalla laaksossa. Gudmar Hansen poseeraa pyynnöstäni kuvassa, jossa taustalle avautuu nykyinen kotikylä Syðrugøta sekä festivaalialue. Jos katsoo tarkkaan, voi erottaa SICin taustakankaan, joka on ripustettu naapuritalon seinään naapurin suostumuksella. Matkalla kotiin päädymme vielä auttamaan Marjun Svartafossia TUTL levykaupan – ja yhtiön puodin rakentamisessa, jossa myydään myös G!-festivaalin omia tuotteita. Kaikki osallistuvat omilla tavoillaan festivaalin rakentamiseen ja ylläpitämiseen tässä vajaan viidensadan asukkaan kylässä. Onhan se jo käytännössäkin keskellä kylää ja monien pihalla. Yleisöä saapuu kolmipäiväisille festivaaleille noin viisituhatta. Vaikeinta ulkopuolisille on majapaikan hankinta festivaalin läheltä, sillä mitään virallista majoitusta ei oikeastaan ole – esiintyjiä ja vieraita pyritään majoittamaan kouluille, julkisiin rakennuksiin ja ihmisten koteihin. Moni kulkee bussilla esimerkiksi Tórshavnista, ja nuorempi polvi yöpyy teltassa.

Iltani alkaa lähitalossa ulkomaan toimittajille varatussa kokoontumisessa, jossa on tarjolla färsaarelaisia erikoisuuksia ruoan ja juoman muodossa sekä olohuonekonsertti, jossa esiintyy akustisena muutaman kappaleen voimin heleä-ääninen Lea Kampmann ja uusi folkmusiikki tulokas HORRSE. Meitä toivottavat tervetulleiksi festivaalin yksi perustajajäsenistä Jón Tyril sekä ulkomaan delegaation manageri Fróði T. Stenberg. Täällä tosiaan tuntee itsensä tervetulleeksi. En osallistu delegaatiolle järjestetyille kiertoajeluille ja vierailuille, koska olin jo käynyt paikoissa, joissa ulkomaan vieraita käytetään. Kiinnostaa tietysti mitä Färsaarista halutaan kertoa ensikertalaisille. Kohteina on mm. luonnonnähtävyyksiä mutta myös pääkaupunki Tórshavnin antia, mm. kiertokävely oppaan kera Tinganesissä, jossa Färsaarten parlamentti tai ting on kokoontunut noin tuhannen vuotta ja TUTL levykauppa ja -yhtiö, jonka johtohahmona toimii yhä sen perustaja Kristian Blak. TUTL on monen färsaarelaisen musikintekijän ponnahduslauta musiikin julkaisuun ja kaupasta löytyy kattavin kokoelma färsaarelaista musiikkia. Mukana delegaation kokoontumisessa on myös färsaarelaisen musiikin nimiä ja julkisuuden henkilöitä, joskin mietin, miksi he ovat paikalla. Paikallisia metallimuusikoita ei oikein tällaisissa pippaloissa juuri näe.

Impartial. Kuva: Eija Mäkivuoti

Färsaarelaisen ruoan ja juoman siivittämänä on aika siirtyä Grundiniin ja sen metallimusiikilla katettuun kimaraan, jonka aloittaa auringonpaisteessa iltaseitsemältä färsaarelainen Impartial. Bändi voitti vuonna 2020 paikallisen Wacken Metal Battlen, joka sinä vuonna järjestettiin pelkkänä valitsijaraadin kuunteluna. Itse kilpailukonsertti peruuntui. Bändi on siis juuri esiintynyt tämän vuoden Wacken Open Airin Metal Battlessa. Ennen festivaalia julkaistiin uusi biisi Dance Around The Fire, jonka he myös soittavat keikalla. Musiikkiaan he kuvaavat Färsaarten luonnon kaltaiseksi, kuten moni muukin muusikko ja bändi saarilta – se ei ole mikään ihme, koska saarten luonto ja sää on ainutkertaisen mahtipontinen. Mietin biisien velloessa kaunista surullisuutta, kuinka surkeaa siellä asuminen on entisaikoihin mahtanut ollut. Tuskin pystyn kuvittelemaan, mutta siellä vieraillessa tulee pakostakin mieleen, kuinka sinnikkäitä mutta lempeitä moni tuntemistani färsaarelaisista on. Karua on ollut ja aika karua se voi olla monella tapaa vieläkin. Menneitä muistellaan usein, moni on hukkunut merille. Laulaja Jákup Ólavsson saa pienen mutta innokkaan yleisön mukaansa ja keikan loppupuolella hän syöksyy pitin sekaan. Halauksiltakaan ei voida välttyä. Monenlaista rakkautta on selvästi ilmassa.

Seuraavaa esiintyjää SICiä kerääntyy odottamaan laajeneva joukko erilaisia ihmisiä. Kun tehdään sound checkiä ja ripustetaan taustakangasta, kuuluu kohahdus. Merenlahden yli on muodostunut sateenkaari, joka ulottuu vuorelta toiselle. Maagista. Mikkjal on mukanamme, yleisössä todetaan. Pimeää, mustaa ja kovaa, mutta positiivisella asenteella, kuvaavat Mikkjal ja Eddie aikoinaan bändiään. Killing Birth biisillä Mikkjal laulaa “we all are born alone to die on our own”, joka näin jälkikäteen tuntuu äärettömän surulliselta ja yleisö on surullinen. Tämä on osa meidän kaikkien suruprosessia. Me olemme paikalla sanomassa jäähyväisiä SIC-bändille, muistamassa Mikkjalia mutta myös tukemassa ja kannustamassa Bartal G. Simonsenia tässä suuressa urakassa. Yleisössä on myös Bartalin perhe isomummosta pyörätuolissa lähtien ja bändin perheenjäseniä ja ystäviä. On myös kaksikuukautinen Gudmarin tytär Mikala, joka on nimetty Mikkjalin mukaan, äitinsä sylissä, kuulosuojaimet korvillaan. Alussa keikkaa vaivaa äänitekniset ongelmat, eikä SICin musiikki pääse oikeuksiinsa tällä lavalla keikan aikana. Lava on myös liian pieni sille yleisölle, joka on tullut paikalle torstaina iltakahdeksalta. Se ei vaan mahdu muurien sisään. Ihmisiä seisoo muurin takana, tiellä, aitojen takana. Moni halusi myös tulla paikalle, mutta ei päässyt.

Bartal tekee rohkean ja vaikuttavan työn kunnioittaessaan isänsä muistoa, taidetta ja uraa SICIn nokkamiehenä ja onnistuu siinä hienosti. Mikkjal oli kuin laivan kapteeni myrskyisällä merellä, lavalla luonnonvoiman kaltainen päästäessään pimeyden ja tuskan valloilleen. Lava-Mikkjal ja siviili-Mikkjal ovat kuin yö ja päivä. Jotenkin on hyvin färsaarelaista olla samaan aikaan hurja ja helläsydäminen – miehen rooli on siellä raskas ja herkkyyttä tai heikkoutta ei saisi olla olemassa – se on rankkaa. Paljon on raskasta ja vaikeaa, eikä Färsaaret ei ole siinä mikään poikkeus. Se on yhtä hurja ja kaunis kuin luontonsa, välillä hyvinkin armoton. Mitä muuta meillä on kuin toisemme, mitä muuta voimme tehdä kuin yhdessä kohdata vaikeudet. Se unohtuu välillä kovinkin helposti.

Vierailevina solisteina keikalla kuullaan Swangahin laulaja Ragnar Davidsen tulkitsemassa To Dare To Risk to Regret -biisiä ja Impartialin Jákup Ólavsson haastavaa Flaming Halo -biisiä. ”Takk fyri Mikkjal, takk fyri Bartal, takk fyri SIC,” kiittää Ragnar poistuessaan lavalta. Pikkuhiljaa yleisö heräilee surumielisyydestään, soitto kulkee ja pitti alkaa pyöriä. Sedät jaksavat vielä heilua, mutta SIC vaatii paljon energiaa, että se saavuttaisi täyden voimansa. SIC oli erittäin tärkeä osa färsaarelaista metallia, ja tämä esitys on myös sille kunnianosoitus. Tutut biisit kiirivät ilmoille, Cold & Black, My Hell ja niin edelleen. Totuttuun tapaan keikka päättyy Sepultura-coveriin biisistä Roots. Lopussa sedät halaavat ryhmähalauksena Bartalia ja kantavat hänet lavalta. Bändi joutuu lopettamaan settinsä kesken, 2 biisiä jää soittamatta, mikä tuntuu todella pahalta, kun siitä kuulee jälkikäteen. Nyt Eddie Jacobsenin loppukuittaus jättää tyhjän olon. “Emme soita enää koskaan”. Häthätää saatiin ryhmäkuva yleisön kanssa otettua ja sitten oli poistuttava kiireen vilkkaa. Ystävät halasivat minua itkuisina ja oli jatkettava sen kummempia haikailematta. Jotain jäi uupumaan, jotain mitä ei voi sanoin kuvailla. Tämä ei tuntunut jäähyväiskeikalta, niin kiireessä pitää SICin poistua lavalta seuraavan bändin tieltä. Ymmärrämme, että keikka on tehty pääasiassa Bartalia varten, tukemaan häntä ja suruprosessia – toisaalta meitä SICiä rakastavia on aika paljon, ainakin Färsaarten mittakaavassa – joten olisi ollut hienoa, jos moni muukin olisi päässyt siihen osalliseksi. Sen verran SIC perhe on koskettanut elämiämme.

Kuulin ensimmäistä kertaa SICin livenä toukokuussa 2008 The Rockissa Kööpenhaminassa. Siellä he soittivat myös ensimmäistä kertaa uuden biisin, jonka nimi oli Fighters They Bleed. Se oli tatuoituna Mikkjalin kylkeen. Tällöin alkoi myös yhteinen taipaleemme SICin kanssa ja siltä on ikimuistoisia muistoja sekä valtava arkisto kuvia, joita on käytetty monissa yhteyksissä. Aikoinaan ei juuri kukaan välittänyt aiheesta, mutta nyt saaret ovat sitä kuuminta hottia monelle – mutta SIC oli ja meni – ilman sen suurempaa kohua viime aikoina. Suomessakin he vierailivat vuonna 2008 soittamassa Nosturissa Under the Northern Star -tapahtumassa. Kiitos musiikista, rakkaudesta, kaikista muistoista ja yhteistyöstä, Mikkjal ja SIC, minunkin puolestani.

SIC. Kuva: Eija Mäkivuoti

Torstaita jatkaa ultradoomia soittava kööpenhaminalainen KATLA, joka ei tunnu iloiselta yleisökadosta ja siitä naputetaankin sille vähäiselle yleisölle, joka SICin tunteikkaan esityksen jälkeen on jaksanut jäädä paikalle. Slotti ei ole millään lailla hyvä, mutta bändi tekee parhaansa ja yleisöä saapuukin hengähdystauon jälkeen lisää paikalle. Rankkuutta ja asennetta piisaa. G!-festivaalikäynnin aikana tehdystä kuvamateriaalista on julkaistu uusi virallinen Warcries-video. Tatuoidut tai karvaiset miehet ilman paitoja eksoottisessa maisemassa puhuttelevat varmaan monia.

KATLAn jälkeen on pitkä tauko esiintymissä, mikä myös kummastuttaa. Kysytään miksei ohjelmassa voitu vaihtaa paikkaa KATLAN ja SICin kanssa? Hämärä ja myöhäisempi ajankohta olisi tuonut SICin jäähyväiskeikalle ansaitsemaansa lisähuomiota ja tunnelmaa. Miksi, voi vain kysyä. SIC olisi myös aivan hyvin voinut soittaa myöhemmin isommalla lavalle suuremmalle joukolle, kertovat monet Grundin-lavan yleisöstä, joita tapaan festivaalin aikana ja sen jälkeenkin. Jupina aiheesta jatkuu yhä, niin tärkeä se on monelle.

Seuraavana vuorossa on tanskalais-färsaarelainen IOTUNN, joka soittaa avaruuksia syleilevää atmosfääristä progressiivista metallia. Hämärtyneessä yössä laulaja Jón Aldaran valotykki-mikkiteline halkoo viivoja pimeään. Paikka vuorien ympäröimänä saa mahtipontiselle musiikille vaikuttavat puitteet ja viime vuonna julkaistun Access All Worlds -albumin biisit kertovat maailmanlopun jälkeisestä avaruusmatkailusta, jossa etsitään vastauksia mysteereihin ihmisenä olosta. Aldaran ääni on pakahduttava, mystinen, teknisesti rajoja rikkova sekä myös täynnä färsaarelaista surua ja draamaa, joka värähdyttää pientä sydäntä. Waves Below -biisin sanat sopivat hyvin tunnelmaan, kun Atlantin valtameren aallot lyövät vieressä rantaan ja Voyage of The Garganey I kiirii ilmoille, kun tummansininen taivas yllämme on avara. Aldara on tuttu myös bändeistä Hamferð ja Barren Earth. Bändin perustajajäsenet ja kitaristit, Gräsin veljekset Jesper ja Jens Nicolai, kävivät myös alkuvuonna Aldaran luona Färsaarilla kirjoittamassa materiaalia uudelle albumille.

IOTUNNIN jälkeen käyn kotosalla levähtämässä. Vaeltaessa taas alas laakson väistelen jo humaltunutta yleisöä ja otan matkalta mukaan Suppugarðurin Ramen-kanakeittoa ja saan kyytipojaksi Føroya Bjórin Slupp-olutta.

Roadburnissa ja Copenhellissä tänä vuonna esiintynyt sci-fi sludgea soittava myös kööpenhaminalainen LLNN on illan viimeinen metallibändi. Se ei ole aikaisemmin tuttu, mutta yleisö näyttää nauttivan täysin rinnoin äänivallista, joka velloo kehojamme kohti ja kietoo syleilyynsä. Esitys sopii erinomaisesti illan raskaaksi päätteeksi. Tämä musiikki tutkii mitä ääni tekee kehoillemme, mielillemme ja sitä, miten se voi vaikuttaa mielikuvituksiimme. LLNN kuvaillaan ennenkaikkea olevan kokeileva ja tutkivan mitä kaikkea äänellä voi tehdä ja miten sitä voi kerrostaa tarinallisiin sfääreihin. Bändi on tulossa syyskuussa Suomeen, joten kannattaa käydä paikan päällä itse kokemassa.

Konsertin päätteeksi ajattelen ottaa pikaiset torkut, että jaksan osallistua isäntäperheen juhlintaan, mutta tapahtumarikkaus ja raikas meri-ilma ovat tehneet tehtävänsä tälle tunteikkaalle päivälle, jona on saanut rampata ylämäkeen Grundin-lavalle ja takaisin festivaalialueelle sekä itkeä ja halata yllin kyllin.

Perjantai

Perjantaina on tiedossa taidetta ja tiedettä yhteenkietoutuneena, vähän punkkia ja sen lisäksi vietän vapaa-aikaa ystävien seurassa edellispäivän kokemuksia jakaen. G!-festivaaleilla ei ole paljoa ohjelmaa sisätiloissa, mutta vanha lato Fjósið on valjastettu erilaisille taiteen esityksille, puheenvuoroille, työpajoille ja elokuvaesityksille. Osallistun iltapäiväksi SOTAN-verkoston järjestämään tapahtumaan THE REWILDING AND EARTH MAKING TOUR. Se on taidetta ja tiedettä yhdistävä verkosto ja taiteellis-tieteellinen hanke, joka esittelee toimintaansa erilaisten puheenvuorojen kautta. Puhujina ovat mm. myös metallimusiikin saralta tuttu biologi Jón Aldara kertomassa hankkeesta päivätyönsä parista Kolturin saarelta, jota ollaan suojelemassa ja palauttamassa alkuperäiseen kasvustoonsa ja eliöstöönsä – saari on rauhoitettu ja vain tutkimusryhmät pääsevät sinne. Geologi Jarðfeingistä, färsaarelaisesta geologisesta tutkimusinstituutista, ja Färsaarten legendaarisimman 200-punkbändin rumpali, Uni Árting kertoo hankkeestaan Føroyar 5.2, jossa yhdistyi tiede ja taide. He soittivat yhdessä Jens L. Thomsenin kanssa perkussionistisesti eri saaria, joita mitattiin seismografisilla laitteilla ja äänitettiin eli tältä voisi sanoa Färsaarten kuulostavan, hän kertoo. Teos oli edellisen kerran esillä viime keväänä Färsaarten taidemuseossa Listasavnissa Tórshavnissa. Mielenkiintoista on esiintyjien ja taiteilijoiden moninaiset roolit ja tehtävät, joihin myös musiikki nivoutuu tai että niitä voi myös esitellä musiikkifestivaaleilla. Ohjelma on moniulotteinen ja mukana on monenlaisia taidetta ja tiedettä sekoittavia mielenkiintoisia hankkeita ja tekijöitä. Suomesta mukana on taiteilija Eeva-Liisa Puhakka ja puhujana taiteen tohtori Laura Beloff etäyhteyksien kautta. Färsaaret kiinnostaa monia tutkijoita monenlaisista erilaisista syistä, ja nyt myös taiteilijat valokuvaajien lisäksi hakevat inspiraatiota täältä eri tavoin.

Joe & The Shitboys. Kuva: Eija Mäkivuoti

Illan musiikin anti tulee Joe & the Shitboysin tahdeissa, sillä aikaisempien puheenvuorojen kuuleminen vei paljon voimia. Illan aikana esiintyy paljon paikallisia kevyemmän musiikin edustajia, jotka eivät nyt hirveästi kiinnosta. Varsinkaan eilisen jälkeen. Joe & the Shitboys on oman kuvauksensa mukaan “queer vegan shitpunk band”. Voisi siis sanoa, että “they are the shit in the Faroe Islands at the moment”. Bändin, ja varsinkin Joen, esitys hipoo performatiivisia sfäärejä, sillä Joe onnistuu rikkomaan lavan ja yleisön välistä rajaa osallistamalla yleisön esityksen luomiseen. Ihmiset laulavat mukana, laulavat Joen kanssa vastavuoroisesti sekä istuvat ja hyppivät Joen käskystä ja innoituksesta. Punkin hengessä moni biisi on lyhyt ja ytimekäs. Sanat ovat yksinkertaisia. Settilista ei ole koskaan sama, Joe valottaa. ”Pyrin myös olemaan aina yllätyksellinen ja improvisoin paljon”, hän kertoo. Tarkoitus on rikkoa erilaisia ennakkoluuloja punkin voimalla, sillä monin paikoin Färsaaret on vielä suhteellisen ahdasmielinen paikka. Asiat tosin muuttuvat toivon mukaan pikkuhiljaa ja nuorempi sukupolvi on kärkkäämpi tarttumaan epäkohtiin ja puhumaan niistä ääneen. Jotenkin tämä toimii, ja kansa villiintyy vauvasta vaariin. Toisaalta tulee mietittyä kuinka kauas tällainen kaava kantaa – mutta onko sillä väliä, jos energialla ja asenteella bändin kiinnostavuus myös ulkomailla on nousujohteessa. Jopa tanskalaiset puhuvat färsaarelaisesta bändistä jo ennakkoon, mikä tuntuu jopa ennen kuulumattomalta, hämmästelee Joe. Pimeässä yössä siintää naapuritalojen ja Spæliplássið-lavan valot. Keskisormet viuhuvat ilmassa. Fuck youuuuu, Joe, yleisö huutaa hikisenä ja innoissaan.

Lauantai

Lauantain iltapäivän päätän käyttää Fjósiðin dokumentti- ja lyhytelokuvaohjelmaan osallistumalla. Keli on sateinen ja kolea, joten sisällä on mukavampi istua, vaikka ei sielläkään kovin lämmin ole. Ensin on vuorossa ohjelmaa, jonka järjestää Faroe Islands Int’l Minority Film Festival. Iltapäivä alkaa paneelilla, jossa keskustellaan miten voisi saada saarten musiikkikenttä moninaisemmaksi, sillä se on yhä hyvin miesvaltainen. Paikalla on kulttuurin moniottelija Sunneva Háberg Eysturstein, muusikko Jasmin ja entinen punkbändin rumpali Vivian Sjóðklett. Yleisöä on paikalla kourallinen, ja aihe on todella kiinnostava. Jos olisi lukenut ohjelmaopasta, en olisi paikalle löytänyt. Minut ohjaa paikalle lyhärifestivaalin koordinaattori ja ohjelmistovastaava Dan Helgi Í Gong. Paneelin jälkeen näytetään tänä vuonna julkaistu Rita Baghdadin ohjaama Sirens-dokumentti Libanonin, ja ilmeisesti myös koko Lähi-idän alueen, ainoasta naisista koostuvasta metallibändista Slave to Sirensista. Dokumentti on puhutteleva, koskettava ja hyvin tehty. Seuraavaksi on vuorossa ranskalaisen dokumentintekijä Vincent Kelnerin kahdeksan vuoden hengentuote A Taste of Whale, jonka aihe jakaa maailmalla ihmisiä eli kerrotaan valaanpyynnistä ja lihansyönnistä yleensä. Tässä tapauksessa näkökulma polveilee jossain Sea Shepherd -järjestön aktivismin sekä färsaarelaisten valaanpyytäjien tai valaanpyynnin vastustajien kokemuksien ristiaallokossa. Dokumentin tekijä on itse paikalla kertomassa työstään. Kolmas esitys on lyhytelokuva Trøllabeiggin (suomeksi Peikkoveljeni), jonka on ohjannut Gudmund Helmsdal. Se on niittänyt mainetta maailman lyhtyelokuvafestareilla sekä voittanut useita palkintoja ja ehdokkuuksia. Lyhäri on hyvin färsaarelainen, erittäin hauska ja kummallinen tarina eripuraisista veljeksistä ja heidän ahdingostaan 1800-luvun saarilla. Allekirjoittanut toimi yhtenä kuvauspäivänä elokuvaaja Rógvi Rasmussenin kamera-assistenttina.

Minun ohjelmani jatkuu pienen tauon jälkeen Fjósiðissa, sillä vuorossa on Málmsprat eli puhetta metallista. Edes G!-festivaalin sivuilla ei ole mainintaa, mitä tämä mysteerinen ohjelmanumero sisältää, kukaan tuskin siis tietää. Sissal Kampmann moderoi keskustelupaneelia, jossa metalliyhteisön edustajina toimivat Fróði T. Stenberg ja Laura Edit Gunnváardóttir. Paneelin yksi jäsen joutuu perumaan osallistumisensa henkilökohtaisista syistä. Paikalla on kourallinen yleisöä, ja vaikka ajatus on tärkeä, tuntuu keskustelutilaisuuden järjestäminen lauantaina, joka ei muuten ole “metallipäivä” lähinnä vitsiltä. Paikalla ei ole ketään, jolle voi esimerkiksi välittää viestiä, miksi metalliyhteisö on Färsaarilla ahdingossa ja miksi kaikki kehitys tuntuu pysähtyneen. Tästä metalliyhteisö haluaa puhua, minulle kerrotaan. Ei kuorruttaa sokeriin mitään. Kampmann yrittää parhaansa, mutta osoittaa vain aivan liian selkeästi, että hän ei ole ollenkaan ajan tasalla, missä färsaarelaisessa metallissa mennään, eikä viittaukset Twisted Sistersiin tuo muuta ilmi kuin moderaattorin iän. Tarkoituksena lienee tuoda metalliyhteisö saman katon alle, mutta muutama henkilö ei voi edustaa kokonaista yhteisöä ja sanat kaikuivat melkein tyhjille seinille. Upp við Horninum, paikallisen metallimusiikkia edistävän yhdistyksen edustaja Laura kertoo, että suurimpia ongelmia on se, että metallibändeillä ei ole enää tilaa tai harjoituspaikkoja – metallia ei voi harjoitella olohuoneissa. Myös kohtaamispaikkoja puuttuu, paikkoja missä uutta musiikkia voisi syntyä. Suurimpia syyllisiä on Lauran mielestä Tórshavnin kunta, joka ensin hääti kaikki yli 25-vuotiaat muusikot kuuluisasta nuorisotalosta Margarinfabrikkistä ja pian sen jälkeen samaisen tilan äänieristetyt huoneet muunnettiin kunnan toimistotiloiksi. Menestyneimmillä bändeillä on varaa vuokrata harjoitustiloja, joten tässä kärsii eniten nuoret, vasta-aloittelevat muusikonalut ja ne bändit, joilla ei ole taloudellisia mahdollisuuksia vuokrata kalliita tiloja. Myös paikkoja, missä metallimusiikkia voi kuunnella livenä, puuttuu. Kritiikki menee kuuroille korville, ja metallimusiikin ahdinko syvenee. Mielessä kaikuu Mikkjal G. Hansenin sanat minulle, kun tapasimme Ovastevna-festivaaleilla Nólsoyn saarella vuonna 2018: “Eija, koimme yhdessä färsaarelaisen metallin kulta-ajan”. Niin koimme. Nyt ne sanat tuntuvat vielä haikeammilta ja surullisemmilta.

Lauantain ainoa metallibändi on Grundin-lavalla soittava Eimyrja, jota kiirehdin katsomaan. Bändi on uusimpia tulokkaita fäärimetallin saralla ja G!-festivaalin keikka jopa bändin kolmas. Ensiesiintyminen oli Sement-bändikilpailussa, ja Facebook-sivutkin on tehty vasta kesäkuussa tänä vuonna. Bändin jäsenet ovat soittaneet muissa bändeissä, joista voisi mainita ainakin basisti Jan Bolstad Anthoniussenin The Happening -rockyhtyeestä. Paljoa tietoa ei bändistä ole saatavilla, mutta aika näyttänee bändin kannukset. Musiikki rullaa, mutta missään ei ole voinut tutustua materiaaliin etukäteen, joten se menee hiukan ohi. Keikalle oli eksynyt myös färsaarelainen semi-julkkis, uuden olutpanimo Oyn vastaava oluenpanija Alessandro, joka diggailee metallimusiikista. Hän kertoo, että ei koskaan juo itse tekemäänsä olutta vapaa-ajallaan. Ei kai muusikotkaan kuuntele omaa musikkiiaan, hän pohtii. Oy on myös lanseerannut uusia oluitaan muusikoiden ja musiikin siivittämänä. Moni bändi sai festivaaleille sponsorioluensa panimolta. Itse sain maistaa Oyn Oyta ja Klikkhazea. Hyvää olutta panet, Alessandro.

Eivør. Kuva: Eija Mäkivuoti

Eivør esiintyy Sandin-päälavalla ja paikalle kerääntyy laajan paikallisen yleisön lisäksi faneja ympäri Eurooppaa. Ruotsista on saapunut Leena Appelqvist, joka tällä kertaa päättää vihdoin olevansa Eivørin fani nro. 1, sillä niin monta kertaa hän on käynyt Eivørin keikoilla eri puolilla Eurooppaa. Slør-albumin biisi Í Tokuni varsinkin on äärettömän kaunis täällä Eivørin kotikylässä esitettynä, ja sanat, jos ne oikein ymmärrän, kertovat sumussa eksymisestä ja yksinäisyydestä kuolemanhiljaisuudessa. Eivør on färsaarelaisen musiikin kiistaton kuningatar, ja oli mitä tahansa mieltä hänen musiikistaan, on hän tehnyt pitkän, kunnioitettavan ja polveilevan uran, joka on alkanut 13-vuotiaana. Hän on myös monessa mukana. Uusimpina tekemisinä on musiikki Last Kingdom -televisiosarjaan, jossa hän myös esiintyi sarjan viidennen tuotantokauden aloitusjaksossa. Nippelitietona voi kertoa, että nuorempana hän oli mukana legendaarisessa färsaarelaisessa rockbändissä Clickhazessa, jossa oli mukana mm. G!-festivaalin perustajajäsen Jón Tyril ja muita nykyään tunnettuja ja aktiivisia muusikoita. Joskus Eivørin musiikki tuntuu liian täydelliseltä, mutta kotikylässä voi antautua hänen kauniin äänensä vietäväksi. Katselen jälleen vuoria ja avaraa taivasta. Vielä ei ole sumua vuorilla, vaan sää on melkein täydellinen. Ei liian kuuma eikä liian kylmä. Kevyt tuulenvire syleilee kasvoja. Käytän jälleen sitä sanaa. Maagista.

Loppuilta ja – yö vietetään yhdessä ystävien kanssa katsellen ulappaa ja mereltä hitaasti saapuvaa sumua pimenevässä yössä, jota halkoo veneiden valot, hirveä meteli festivaalin viimeiseltä esiintyjältä The Jillionairelta ja ystävien vaimea puheensorina. On lupa humaltua – ystävyydestä, rakkaudesta, hyvästä musiikista, hyvästä oluesta ja niin edelleen.

G!-festivaali on hieno, upea ja jopa huumava elämys, mutta metalliyhteisön edustajana koen, että festivaali olisi voinut hieman tarkemmin miettiä ohjelmaa metallin osalta. Osa keikoista meni hukkaan jollain tavalla, ja tapahtumat oli järjestetty aivan turhaan, koska yleisö ei löytänyt paikalle, tai sitten sinne ei mahtunut mukaan, kuten kävi SIC-konsertin kanssa. Se oli itselleni se kaikkein tärkein keikka tällä festivaalilla. Kiire, hätäily ja juosten kustu ohjelman suunnittelu vihastuttaa vielä tässäkin vaiheessa turhankin paljon. Positiivista toki on, ja mikä pitää muistaa aina tässä yhteydessä, että siellä ylipäänsä oli metallimusiikkia ja näinkin monta bändiä. Ehkä ensi vuonna saamme metallin suhteen hieman parannuksia, ehkä jopa jotain suomalaista ja lisää paikallista metallia, kenties jonkin suuremmankin bändin. Voimme vain toivoa, että metallia ei sysätä omaan nurkkaansa festivaalialueen ulkopuolelle. Kaikki festivaalin metallibändit olivat hienoja live-esiintyjiä, mutta Grundin-lava kärsi äänentoistollisista ongelmista ja ilmeni puutteita äänimiksauksessa eikä tekniikka kyennyt tarpeeksi tukemaan bändien moniulotteisia ja vaativia äänimaailmoja, mikä harmitti monia. Kaikki tuli kovaa, liiankin kovaa välillä, se ei vain aina riitä, pitää olla nyanssejakin.

Tänä vuonna sää suosi suurimmalta osin, sillä satoi vain vähän lauantaina. Se on G!-festivaalille suhteellisen harvinaista, sillä usein heinäkuu on myrskyinen, sateinen ja sumuinen. Syyskuu on parempi kuukausi vierailla, kertoo paikallinen viisas vanha mies, kun puhuttiin säästä. Tarjolla oli paljon erilaista ruokaa ja juomaa, mutta se oli monin paikoin todella kallista. Erikoisuutena oli ihana sushi paikallisesta lohesta. G! Festivaalin vierailijan varustukseen kuuluu ehdottomasti villapaita, pipo, villasukat, sadetakki ja kumisaappaat – sillä yllätyksiä voi aina tulla. Paikalliset pärjää vähemmälläkin. Kiitos tästä kerrasta, nähdään ja kuullaan ensi kerralla eli fääriksi “Takk fyri hesa ferð, síggjást og hoyrast nesta ferð.”

Lisää luettavaa