Päivä hämärtyy Lausannen yllä, kun kävelen hotellilta kohti Les Docks -keikkapaikkaa ja siellä järjestettävää Inferno-festivaalia. Kyseessä on kolmipäiväinen tapahtuma, mutta valitettavasti en pääse paikalle kuin viimeisenä päivänä ja missaan sellaiset suuruudet kuin Samael, Primordial ja Anaal Nathrakh. Mutta eipä mitään, tänään jorataan sitten senkin edestä.
Kartta ohjaa kohti epämääräisen näköistä teollisuusaluetta. Olen aivan yksin. En näe pimenevässä ympäristössä ketään. Ainoastaan yhden rakennuksen seinään kiinnitetty baarin kyltti antaa toiveita muustakin elämästä. Mutta sekin baari on kiinni.
Käännyn kulman ympäri epävarmana ja valmiina kirkumaan kaiken varalta. Tosin, kuka sitä tällaisella alueella kuulisi. Onneksi voin huokaista helpotuksesta: edessäni on tupakalla kaksi metalheadin näköistä heppua. Tämän täytyy tarkoittaa, että olen lähellä määränpäätä. Jatkan matkaa vielä toisen kulman ympäri ja totta tosiaan, olen viimein löytänyt tieni oikeaan kohteeseen. Tuli taas todistettua, että en ole ihan avuton kartan kanssa ja suuntavaisto pelaa.
Rakennuksen päässä on vaalea teltan näköinen hökötys, joka näyttää toimittavan tupakkapaikan virkaa. Sen ja rakennuksen välistä menee pieni kuja. Paikallinen poke ottaa lippuni, tuikkaa leiman ranteeseen ja alkaa tarkistaa käsilaukkuani. Ja voi ei, mitäs sieltä löytyykään; pikkuinen musta digikamerani – uskollinen keikkaseuralaiseni. Kameroita ei kuulemma saa keikalle viedä, ei minkään mallisia, ellei matkassa ole lehdistöpassia. Kamerapuhelin näyttää pääsevän tarkastuksen läpi. ”Tämähän on ennenkuulumatonta”- ja ”ei meillä vaan Lontoossa” -jupinani eivät auta. Ei muuta kuin luovuttamaan kamera narikkaan takin ohella.
Kun tästä koettelemuksesta on selvitty, minulla on jo melkoinen jano. Olen lisäksi myöhässä, sillä illan ensimmäinen bändi, sveitsiläinen Algebra on aloittanut jo ajat sitten. Lähestyessäni keikkasalia kuulen jotakin, joka muistuttaa Slayeriä. Jaa, onkos tämä joku coverbändi, siis? Muu materiaali ei kuulosta yhtään tutulta, joten vastaus on mitä luultavammin ei. Koska bändin sveitsiläinen thrashtyyli ei sytytä sitten ollenkaan, menen baaritiskille äimistelemään juomien korkeita hintoja. Odotettavissa on iso lovi matkakassaan.
Algebran jälkeen lavalle kiipeää sveitsiläinen Zatokrev. Saan pienen metalliorgasmin. Tämähän on oikeasti hyvää mättöä. Ihmekös tuo, että kuuluvat Candlelight Records -perheeseen. Zatokrev aloittaa kymmenen minuuttia aikaisemmin kuin ohjelmassa lukee – ja lopettaa kymmenen minuuttia myöhässä. Melkoista yritteliäisyyttä, sanoisinko. Yleisökin alkaa hieman lämmetä. Algebran aikana suurin osa siitä seisoi tumput suorina. Samoin kävi kerran Genevessä punkkeikalla ollessani: paikalliset seisoivat hiljaisina lavan edessä ja me suomalaiset pimut poukkoilimme takarivissä ja herätimme yleistä pahennusta. Lieneekö tämä sveitsiläistä keikkakohteliaisuutta?
Zatokrevia seuraa illan kolmas sveitsiläinen bändi, Rorcal. Lavan koristukset näyttävät lupaavilta. Kynttilät palavat, savusumua. Valaistus on pääsääntöisesti punainen. Tästä hartaasta tunnelmastahan voisi jopa itse Ghost olla ylpeä – kunnes setti polkaistaan käyntiin… Parin ensimmäisen biisin aikana laulajan naamaa ei päästä näkemään juuri ollenkaan, sillä hän tuntuu laulavan pelkästään rumpalille, ei yleisölle. Onhan sillä tosin ihan kiva takapuoli, mutta kiinnostus tätäkin bändiä kohtaa alkaa vähitellen laskea kuin lehmän häntä. Takaisin baariin siis.
Seuraavana lavalle saapuu syy, miksi olen tullut koko festarille: Aura Noir. Nuo norjalaiset black thrash -jumalat. Ja tämän setin aikana ei tylsää hetkeä ole. Hyvä jos ehtii edes hengittämään. Tosin, kun katsahdan taakseni, näen jälleen kohteliaasti paikallaan kuuntelevan yleisörivin. Kovin outoa. Heilutan lettiä siihen tahtiin, etten huomaa pitin muodostumista ennen kuin on liian myöhäistä. Joku törmää minuun sellaisella voimalla, että lennän vieressäni seisovan tyypin syliin. Pitti jää kovin vaatimattomaksi, mutta virtaa siinä onneksi riittää pienen pitäjän verran.
Seuraavaksi vuorossa on ruotsalainen Dark Funeral, jota joudun kuuntelemaan baariin nojaillen ja jalkojani lepuuttaen. Pistin Aura Noirin aikana riehumiseen kaikkeni. Salissa ja baarissa on vielä reilusti tilaa, joten kukaan ei ole siitä moksiskaan. Samassa jostain leijuu nenääni vieno kahvin tuoksu. Kahvia? Metallikeikalla? Ja totta tosiaan, vieressäni seisoo komeasti tatuoitu mies, joka avaa erittäin varovasti pikkuruisen maitokipon kaataen sen sisällön yhtä pikkuruiseen espressokuppiin ja sekoittaa sitä pienenpienellä lusikalla. Näky on hivenen koominen, mutten ala nauraa. Miehellä on nimittäin melkoisesti kokoa ja niskaani sattuu jo muutenkin.
Dark Funeral tuntuu olevan illan ainoa bändi, joka on panostanut kunnolla myös maskiin ja puvustukseen. Heistä lähtevä energia on myös sen verran vetoavaa, että vieressä seisonut ujonoloinen poikakin uskaltautuu viimein avaamaan hiuksensa ponnarilta ja alkaa heiluttaa päätään hiukset propellina pyörien.
Dark Funeralin jälkeen lavalle kapuaa vielä My Dying Bride (kuvassa), joka tuntuu valitettavasti kuin kevyeltä humpalta Aura Noiriin ja Dark Funeraliin verrattuna. Silmät eivät kerta kaikkiaan halua enää pysyä auki, enkä jaksa innostua niin paljon kuin festarin päättäjäbändi oikeasti ansaitsisi. Tilaamme taksin, sillä yöllinen kävely pitkin autiota teollisuusaluetta ei houkuta sitten pätkääkään. Seuraavana aamuna nukun myöhään ja näen unia kivireen vetämisestä. Herätessäni niskat ovat jumissa. Voi sitä Aura Noiria. Se toimii aina!
Iltapäivällä kaverini kääntää ranskankielisen teksti-tv:n uutisen suomeksi. Aamuyön tunteina Lausannen keskustassa oli ollut 100–150 henkilön joukkotappelu hiphopkeikan jälkeen. Enpä taida ikinä enää valittaa metallipäiden, sveitsiläisten tai muiden, rauhallisuudesta.