Vastikään dvd-aikaan päivitetyllä Maiden England ’88 -konserttivideolla Iron Maidenin soittajat ovat vielä kolmikymppisiä jermuja, kukkoja parhaassa iässä. Kitaristi Adrian Smith on leikkauttanut kuontalonsa muodikkaasti mullet-malliseksi ja hänen farkkuliivistään roikkuu ties mitä krumeluuria. Myös rumpali Nicko McBrainin poninhäntä kuiskailee yrityksestä olla trendikäs.
Bruce Dickinsonin otsatukka ei ole muodikasta nähnytkään, mutta ainakin miehen mustat pvc-housut ovat riittävän pillit. Ne soivat. Ne mahtuvat valkoisten painikenkien tiukkojen varsien sisään vaivatta.
Itse asiassa koko bändi taitaa olla sonnustautunut pvc:hen tahi spandexiin. Voi vain kuvitella, millainen vaahto pöksyjen sisuksista pursuaa, kun parituntinen keikka on takana.
Yhtye heiluu muovisen oloisissa Seventh Son of a Seventh Son -kiertueen lavasteissa hyväkuntoisena, ja soitto soi kuten totuttua – ammattilaiset hoitavat hommaansa niin kuin ammattilaisten kuuluu, mutta intohimolla. Tyylikkään eleettömästi esiintyvän kitaristi Dave Murrayn hymynkareesta voi lukea paljon. Kitaransa kanssa kekkuloivaa Janick Gersiä ei näy vielä missään.
Näin Englannin Birminghamissa vuonna 1988. Neljännesvuosisata myöhemmin Maiden soittaa kiertueen settilistaan pitkälti pohjaavan keikan Pariisissa. Kuinka moni asia on samalla tolalla?
Lämppärille kans
Vuonna 1984, Powerslaven aikaan, pystytetyn Palais Omnisports de Paris-Bercy -hallin pihamaalla ei voi erehtyä, minkä bändin keikalle on tulossa. 98 prosentista monituhatpäisen joukon paitoja voi tavata sanat Iron Maiden. Omani on ruskea ja siinä lukee Alice in Chains. Tunnen erottuvani pahanlaisesti seurakunnasta.
Äänekkäitä nämä fransmannit. Jopa vilunkilippuja kauppaavien mylvintä peittyy Lontoon suurinta ja kauneinta (tai no…) heavy-yhtyettä preisaavien joukkohuudatusten aaltoihin.
Myöhemmin hallin sisuksissa aallot muodostuvat pystyyn nostettujen tartuntaelinten merestä, ja nostatustoimintaa on havaittavissa jo ennen lämmittely-yhtyeen, tällä kertaa englantilaisen Voodoo Six -hard rock -bändin vetoa. Myös lämppärin musiikki saa huomiota, mikä on suomalaisesta näkökulmasta poikkeuksellista – kuten sekin, että halli on käytännössä täynnä jo ennen lämmittelijän aloitusta. Suomessa roikutaan oluthanoissa pääbändin setin puoliväliin ja kirotaan sitten, kun aloittivat liian aikaisin.
Oluesta puheen ollen, se maksaa Paris-Bercyn hallissa kahdeksan ja puoli euroa per puolen litran tuoppi. En valita, kunhan mainitsen.
Kun h-hetki lähestyy, 17 000 henkeä vetävä keikkapaikka porisee kuin hernerokka kiirastulessa. Kaikki ranska jonka osaan on ”pierreelemuaa”, mutta tunnen olevani osa joukkoa. Sammuvat valot tummentavat paitanikin.
Seitsemän kertaa seitsemän
Ensimmäiset viisi Maiden-biisiä menee tutustellessa. Kokenut sotaratsukin voi näemmä hakea otettaan, mikä heijastuu myös soundeihin: ainakin lavan oikealle sivustalle ääni kantautuu ikävän diskanttisena ja kovana.
Bändiin kovimpiin ralleihin lukeutuva The Prisoner on mahtava kuulla livenä, ja kun päästään The Trooperiin ja tätä seuraavaan The Number of the Beastiin, pyramidi alkaa nousta tuttuun harjakorkeuteen.
Vauhtiin päästyään koko bändi viskoo kelvosti, mutta herra Dickinsonin toimintaa joutuu ihailemaan ylitse muiden. Pian 55-vuotias keulamies heiluu kuin heinämies helvetistä, kujeilee ja ottaa yleisönsä myös välispiikeissä – sujuvan oloisella ranskalla. Ei tunnu missään, että totutun voimakas ääni laskeutuu ajoittain hieman korkeuksistaan ja hankalimmat nuotit vaativat hieman kurottelua.
Kova on jätkä. Huomaan miettiväni kesken Run to the Hillsin, mihin aikaan Bruce juoksisi maratonin. Lottoan ettei hassumpaan.
Steve Harris kolisuttaa bassoaan silmiinpistävän samannäköisenä kuin dvd:llä (spandexit tosin ovat vaihtuneet harmittavasti reisitaskusortseihin), mutta muutoin miekkoset vaikuttavat ikäisiltään. Rieha ei ole entisenlaista, mutta taatusti näille vuosirenkaille riittävää. Gers kieppuu, keikkuu ja tunkee kitaraansa joka rakoon, Smith on tyylikäs itsensä ja maailman rakastettavimman kuunaaman omaava Murray vaikuttaa kevyine erikoishousuineen ja avainketjuineen entistäkin lutusemmalta. Keikan suurin hämmästys koetaan, kun mies vaihtaa yhden biisin ajaksi tavaramerkki-Stratonsa V-mallin kitaraan! No, hienosti sujuu silläkin. Keikkapäivänä 59 täyttävä McBrain… no, hän on McBrain. Eddiekin on Eddie, monessa mallissa.
Summaten Maiden on keikkakunnossa, jossa sillä ei ole minkäänlaisia vaikeuksia toimittaa musiikkiaan arvolleen sopivasti. Vanhoilla päivillä kone lämpenee hieman hitaammin, mutta kun tankki käy, kansaa kaatuu.
Itselleni Pariisin-keikan selkeä kohokohta on itse Seventh Son of a Seventh Son, jota en ole aiemmin todistanut livenä. Proge-eepos kääntyy lavaoloihinkin näemmä vallan korskeasti, ja jotenkin koko yhtye tuntuu nauttivan kovasti tämäntyyppisten kipaleiden soittamisesta.
Hieman yllättäen myös ne kuluneimmat kappaleet iskevät lujaa. Esimerkiksi joku Fear of the Dark, yksi harppauksista ulos Maiden England -ympyrästä, pistää keikan loppupuolella takomaan hiestä sakeaa ilmaa tosissaan. Samat sanat Aces High’sta: jumankauta sitä tunnelmaa encoreosuuden alussa, kun tuttu Churchillin puhe päättyy ja tulitus alkaa.
Running Free, ja ei kun ulos. Olympiastadionille matkaavat, olkaa huoleti. Kitarat ovat edelleen puuta ja neito rautaa.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 6/2013 (#108).
Pariisin-settilista:
Moonchild
Can I Play with Madness
The Prisoner
2 Minutes to Midnight
Afraid to Shoot Strangers
The Trooper
The Number of the Beast
Phantom of the Opera
Run to the Hills
Wasted Years
Seventh Son of a Seventh Son
The Clairvoyant
Fear of the Dark
Iron Maiden
//
Aces High
The Evil That Men Do
Running Free
