Hiukkasen teki pahaa järjestäjän puolesta, kun Tampereen Pakkahuoneella oli meininkiä äimistellyttä yleisöä ennen puolta kahdeksaa paikalla vain kourallinen. Monipuolisen melometalli-illan avanneelle norjalaisbändi Tellus Requiemille olisi nimittäin suonut enemmänkin kuulijoita.
Vuonomaan veitikoita possen pienuus ei kuitenkaan häirinnyt, vaan bändi otti homman selkeästi hauskanpidon kannalta. Viisikko soitti hyvin ja omasi rosterissaan melkoisia tekijämiehiä, ainakin korkealta ja kovaa tulkinneen vokalisti Ben Rodgersin, virtuoosimaisia sooloja keihäästään taikoneen kitaristi Stig Nergårdin ja paikoin eläimen lailla paukuttaneen rumpali Vidar Lehmannin. Harmi vain, että bändin musiikki oli kaikessa kikkapitoisuudessaan sen verran vaikeaa lähestyä, että keikalla koettu ensikosketus esti suuremman hullaantumisen. Biiseissä oli kuitenkin niin paljon hyvää, että tätä on saatava jatkossa myös levylautaselle.
Nightwish-keula Floor Jansenin emännöimä ReVamp ei sytyttänyt meikäläistä levytetyssä kuosissa käytännössä ollenkaan. Keikalla tilanne oli sama, joskin jo tässä vaiheessa melko runsaslukuiseksi kasvanut yleisö taisi olla jonkinmoisesta hurmoksesta päätellen asiasta toista mieltä. Bändin musiikki on silti valitettavan mitäänsanomatonta. Yltäkylläinen melodisuus ei takaa mitään, jos biisit ovat ideattomia. ReVampin vetoavuus, varsinkin livenä, on täysin Jansenin itsensä varassa, joskin hän on keulahahmona tällä hetkellä yksi valovoimaisimmista, mitä tulee metallia laulaviin naisvokalisteihin. Siitä kulmasta ReVampin meuhkaamista katseli ja kuunteli ihan mielellään.
Kamelotin keikkahistoria Suomen kamaralla ei ole hirvittävän pitkä eikä runsaslukuinen, joten joka kerta, kun Floridan dramatiikkametallin mestarit härmän leveysasteille saapuvat, se on jonkinmoinen tapaus, genressään ainakin. Tällä kertaa uutta oli sekin, että bändi esiintyi Suomessa ensi kertaa uuden laulajansa Tommy Karevikin kanssa.
Yleisesti ottaen Kamelotin veto oli mainio. Settilista oli hittiä alusta loppuun, minkä yhtyeen käytännössä vuoden 2001 Karma-levystä saakka alkanut musiikillinen nykylinja mahdollistaa. Jokaiselta kuudelta viimeisimmältä studioalbumilta vedettiin sinkkuhitit, Black Halolta (2005), Ghost Operalta (2007) ja tuoreelta Silverthornilta (2012) muutama muukin. Soitto kulki ja show pyöri – ehkä vapautuneemmin kuin koskaan. Tähän syynä on nimenomaan yhtyeen keulakuvan vaihtuminen Roy Khanista Karevikiin. Jälkimmäinen on edeltäjäänsä verrattuna varsinainen kansanmies, joka huomioi yleisönsä agitoiden, innostaen ja reagoiden. Samalla myös muu bändi, lähinnä kitaristi-mastermind Thomas Youngblood ja basisti Sean Tibbets, näkyy ottavan lavalla enemmän ulkomusiikillisia vapauksia.
Edellä kerrotussa on toisaalta myös Kamelotin esityksestä kuvastunut jonkinlainen levällään olon maku. Roy Khanin lavakarisma perustui aina vahvasti tietynlaiseen jäyhään ja hillittyyn mystisyyteen, joka huokui ukon koko persoonasta mutta myös mestarillisesti keskiäänillä tulkituista laululinjoista. Miehen rooli ja olemus piti koko bändin preesensin kasassa ja tietynlaisessa karsinassa, mikä oli katsojasta riippuen hyvä tai huono asia. Tommy Karevik on osallistuvamman esiintymisen lisäksi myös pirun hieno laulaja, joka hanskaa graniitinkovan ylärekisterinsä ansiosta tonttinsa huomattavasti edeltäjäänsä monipuolisemmin. Vaikka mies taitava onkin, Tampereen-keikka ei saanut minua täysin vakuuttuneeksi, onko hän löytänyt rooliaan täysin. Väitän, että Kamelot ja Khan olivat parhaimmillaan hyvin lähellä täydellistä yhtälöä, mutta toisaalta sellaisen toteutuminen missä tahansa bändissä ei ole hirmuisen yleistä – siis yksiselitteisen täydellisesti.
Niin tai näin, Tampereella nähtiin Kamelotin osalta hyvin tehdyn melodisen metallin ilotulitus. Vaikka suurin osa (rivakimmista) kappaleistaan perustuu vain muutamaan sovitusmalliin, ne ovat kaikki hittejä, jotka toinen toisensa perään tuutattuna saavat aikaan spontaanin bilereaktion. Ja mainitaan nyt vielä Kamelotin nykyinen taustalaulaja, kanadalainen Alissa White-Gluz, jonka Karevikin kanssa esittämä vuoropuhelu videobiisi Sacrimonyssa sai aikaan illan väkevimmät kylmät väreet. Encoressa lavalla nähtiin myös Floor Jansen, mutta hänen läsnäolonsa ei tarjonnut The Hauntingiin minkäänlaista lisäarvoa.
Kamelotin setti:
Torn, Ghost Opera, The Great Pandemonium, Veritas, Center of the Universe, Soul Society, Song for Jolee, Rule of the World, rumpusoolo, When the Lights are Down, Sacrimony, EdenEcho, My Confession, kiipparisoolo, Forever. Encore: bassosoolo, Karma, The Haunting (mukana Floor Jansen), March of Mephisto