Mannisen Jaakon festariraportti seikkaili viikkoja bittiavaruudessa, mutta lopulta rapsarukka löysi maaliin ja saman tien linjoille. Muistelkaamme hetki kesää hienojen kuvien ääressä.
Järjestyksessään yhdenteentoista Kuopio Rockcockiin oli hankittu edellisvuoteen verrattuna selvästi enemmän valtavirtamusiikin edustajia. Varsinainen pääesiintyjä oli saksalainen Helloween, joka oli edellisvuoden Nightwishiä pienempi yleisömagneetti. Ihmismäärä jäikin edelliskesää vaisummaksi.
Perjantai
Rockcock starttasi iltapäivällä kahden lavan voimin, ja päälavalle nousi Mokoma, jonka keikasta tosin ehdin nähdä vain viimeisenä rykäistyn Marras-kappaleen. Tulin parahiksi paikalle, kun Marko Annala kertoi kommelluksista, joiden seurauksena basisti oli melkein myöhästynyt keikalta ja paikkaaja oli varmuuden vuoksi lainattu Stam1nalta. Kaksikko näppäili ko. kappaleen yhdessä, mikä huvitti selvästi muutamasatapäistä yleisöä.
Stigin humpatessa rantalavalla festarialueelle oli tullut jo selvästi enemmän porukkaa, ja Amaranthe keräsi puumanmetsästyksen jälkeen päälavan edustalle kiitettävän määrän ihmismassaa. Valitettavasti monitoreissa oli ongelmia lähes koko keikan ajan, ja bändi joutui soittamaan muutamat biisit sinne päin. Hittikappaleet Hunger ja The Nexus nostattivat tunnelmaa mainiosti ja bändi piti sitä yllä energiallaan, ongelmista huolimatta.
Paljon olen lukenut positiivista, vaan kertaakaan en ole kokenut – ennen kuin nyt. Nimittäin PMMP. Rusketusraitoja ei juuri löydy, enkä ole paljon radiosoittoa enempää tuotantoaan kuunnellut, mutta Miran ja Paulan lähes akrobaattisesta heilumisesta ja ylienergisestä otteesta ei voinut kuin tykätä.
Seuraavaksi stadionin päälavalle nousi Udo Dirkschneiderin porukka, joka oli itselleni se päivän odotetuin. Mielenkiintoa nosti Kasperi Heikkinen kitaranvarressa. U.D.O:n setti oli kermat päältä -tyyppinen läpileikkaus yhteen julkaisuista ja sai ensikertalaisetkin nyökyttelemään päätään heavyn metalin tahtiin. Udon lavaolemus on kuin Marlon Brandon Kummisetä-elokuvissa. Replikoidaan vain se mitä on sanottavaa ja annetaan katsojan nauttia tilanteesta.
Klamydian ura on jatkunut jo kunnioitettavat 25 vuotta. Vaikka setin kappaleet vaihtuvat yhtä tiuhaan kuin stereotyyppisen ukkomiehen sukat ilman naisen avustusta, jokin niissä vain vetää ihmiset tuttuun ja turvalliseen tunnelmaan. Ei paljon uutta, mutta sitäkin enemmän nousuhumalafiilistä – tässä kohtaa on tosin mainittava, että allekirjoittanut itse ei koskenut vettä väkevämpään.
Ilta oli pimentynyt reippaasti, ja tämä oli eduksi illan pääesiintyjille D-A-D:lle ja Cheekille. Myös D-A-D luotti kattaukseen, joka tarjoili kappaleen sieltä, toisen täältä. Herrojen anti jäi laiskan oloiseksi, vaikka basisti Stig Pedersen heilutteli nahkahousuissaan ledibassoaan minkä jaksoi. Vokalisti Jesper Binzerin ”Hey, Khuopijo!” -spiikkaukset lähes jokaisen kappaleen väliin tuntuivat herättävän vain myötähäpeää. Vasta viimeisten kappaleiden, Sleeping My Day Awayn ja It’s After Darkin aikana tunnelma nousi sinne missä sen olisi pitänyt olla, ja myös bändi sai tästä hiukan energiaa.
Ensimmäisen illan päätti rantalavalle noussut Kotiteollisuus, joka murjaisi settinsä jo vähentyneelle festariyleisölle. Kotiteollisuuden muutamaan otteeseen nähneenä päätin jättää leikin puolivälissä keikkaa ja suunnata autonrattiin.
Lauantai
Rockcockin jälkimmäisen päivän aloitti Pää Kii, joka piti jättää suosiolla väliin aikatauluongelmien vuoksi. Auton parkkiin saatuani suuntasin suoraan päälavalle, missä lauteille nousi Timo Rautiainen & Neljäs Sektori. Rautiainen soitti valitettavan vähäiseksi jääneelle yleisölle perusvarman setin, joka tarjoili miehen tuotantoa myös Trio Niskalaukauksen ajoilta. Kutsuipa Rautiainen lavalle myös Sakari Kuosmasen, joka tulkitsi kappaleen Vastavirtaan.
Rantalavalla esiintyneen Petri Nygårdin päätin jättää suosiolla väliin, tällä kertaa muista kuin aikatauluongelmista, ja kävin ihmettelemässä festarialuetta benjihyppykorista, josta pääsi alas yllättävän helposti.
Rockcockin jokavuotiseen bändikattaukseen on kuulunut Turmion Kätilöt – niin nytkin. Bändi rymisteli industrial metalinsa selvästi vasta heränneen festarikansan korville hyvällä energialla ja sai varmasti piristettyä sitä joukkoa, joka ei ollut vielä aloittanut uutta nousuhumalan hankkimista.
Päälavalle oli odotettavissa energiapiikki, jota ennen tarjoili pienen hengähdyksen Viikate, joka soitti läpi tutun melankolisen settinsä puoliksi ruokajonoista muodostuneelle yleisölle. Energiapiikin nimi oli Michael Monroe. Hänet aikaisemmin nähneet tiesivät odottaa sekä odottamatonta että tuttuja maneereita. Raajoja revittelevät spagaatit ja lavarakenteisiin kiipeilyt olivat tälläkin kertaa osana showmeininkiä. Jälkeenpäin sain kuulla, että yhtyeen kitaristilla Dregenillä oli ollut huono päivä Porispere-festareilla. Tästä ei kuitenkaan ollut mitään tietoa lavalla, vaan koko bändi hoiti vajaan tunnin settinsä sellaisella rockasenteella, että keikka oli allekirjoittaneelle koko viikonlopun kohokohta.
Illan pääesiintyjän Helloweenin liveveto oli itselleni ensimmäinen laatuaan. Stadionin kentällä oli kiitettävästi väkeä, ja Andi Deris otti yleisön haltuunsa hyvin, mutta miehen laulu puuroutui aika-ajoin häiritsevästi kitaroinnin sekaan. Keikan puolivälin jälkeen äänet saatiin paremmin tasapainoon, ja klassikko Dr. Stein kuulosti jo hyvältä. Keikan päätti jo ehkä puhkisoitettu I Want Out, joka sai vannoutuneemmat tukkamiehet huutamaan kertosäkeen sanoja kuorossa.
Festarit päätti Virolainen Metsatöll. Puolivakavalla asenteella folkmetallia soittava nelikko ansaitsi viihdyttävyydellään illan toisen ison plussan. Joidenkin bändien ääniongelmat jäivät harmittamaan, mutta muuten lauantain osalta jäi käteen rento festarifiilis, niin kuin pitääkin.
Katso Kuopio Rockcock -kuvagalleria:
