Ennen AC/DC:tä Ratinassa esiintyi Zero Nine, josta edellinen havaintoni oli vuoden 2006 Pellavarockista. Sama sympaattinen, arvokkaancharmantisti groovaava yhtye nähtiin nytkin, mutta stadionyleisö ei tuntunut bändille lämpiävän juuri lainkaan. Vika ei ollut Kepa Salmirinteen tai muunkaan yhtyeen, siksi tyylikkäästi he pestinsä hoitivat. En ollut paikalla vuoden 1996 keikoilla, jolloin kuusamolaiset lämmittelivät ausseja edellisen kerran. Liekö tunnelma ollut silloin parempi?
Ratinan stadion on muuten yllättävän toimiva keikkastadion. Sijainniltaan mainio eikä liian suuri. On fantastista, että tällainen areena on valjastettu rock-musiikin käyttöön näin komealla tavalla.
Fantastista on sekin, että esimerkiksi Alivaltiosihteerin vuosia ylistämä AC/DC saatiin viimein Tampereelle. Järjestäjätaho ansaitsee asiasta syvän kumarruksen ja suuren kiitoksen.
Kun Rock N’Roll Trainin riffi kajahti stadionin PA:sta, Ratinassa ei varmasti kellään ollut paska fiilis. Stadionyleisö otti yhtyeen kiitettävän lämpimästi vastaan.
Brian Johnson, Angus Young, Malcolm Young, Cliff Williams ja Phil Rudd astelivat vähäeleisen tyylikkäästi lavalle. Ensimmäiseen biisiin liitetty pyrotekniikka muodosti huvittavan kontrastin maanläheisen bändin kanssa.
Tulevan parituntisen ainekset kävivät nopeasti selville. Rytmisektio Rudd, Williams ja M. Young tiiviissä kolmiossa lavan takaosassa, Johnson ja nuorempi Young kukkoilemassa etuosassa ja pitkin catwalkia. M. Young ja Williams hipsivät lavan etuosaan vain silloin, kun piti laulaa taustoja.
Kun koko viisikko ajoittain kerääntyi rumpusetin ympärille, oli helppo nähdä, mikä AC/DC on. Se on helvetin hyvä australialainen pubirockbändi, niin hyvä, että se ”joutuu” soittamaan stadioneilla. Harvan megabändin lähtökohta on edelleen yhtä ilmiselvästi havaittavissa.
Yksikään bändin jäsenistä ei muuten poistunut lavalta missään vaiheessa ennen encoretaukoa. Ei edes Brian Johnson Angus Youngin pitkien soolojen aikana. Johnson seisoi vahvistinseinän edessä haara-asennossa ja näytti coolilta. Pikkujuttu, mutta nostaa tyylikkyyskerrointa ehdottomasti monta pykälää.
Bändin vahvuus on yksinkertaisten asioiden ylittämätön hallinta. Rudd soittaa millintarkkaa kasibiittiä vaikka vuorokauden putkeen, jos on tarvis. Williams vetää perusnuottia ja M. Young riffittelee. Sillä pohjalla Angus Youngin ja Brian Johnsonin on helppo operoida. Lopputuloksena on kuolematonta rockia, sellaista, jota kuunnellaan varmasti niin kauan kuin on ihmisiä.
Bändin musiikki ja esiintyminen oli niin aseistariisuvaa ja alkuvoimaista, että saa olla ihan käsittämätön tylsimys löytääkseen keikasta jotain moitittavaa. Melkein kyynelehdin, kun mietin, kuinka mahtavaa oli saada tällainenkin tapaus todistaa.
Kenties kaikkein terävimpään kiitoon bändi nostatti Dirty Deeds Done Dirt Cheap -klassikon. Kun katselin poskipartaista Phil Ruddia rööki huulessa paukuttamassa biisiin komppia, mietin kaikkia nykyajan urheilijarumpaleita ja sitä, kuinka vitun vaikeata voikaan yksinkertaisesta asiasta tehdä.
Eipä nyt jossain The Jackissa, Back in Blackissa, Hells Bellsissä tai Whole Lotta Rosiessakaan valittamista ollut. Huippukohtia piisasi.
Angus Young on 55-vuotias, mutta koikkelehti teini-ikäisen innolla pitkin lavaa. Let There Be Rockin yhteyteen ennen encoretaukoa mies veti tolkuttoman pitkän ja hämmästyttävän energisen sooloesityksen. Kun encoreina kuultiin vielä tietenkin Highway to Hell ja For Those About to Rock tykkeineen, oli ilta täydellinen. Siis täydellinen.
Lapsena AC/DC oli yksi kirkkaimmista suosikkibändeistäni. En oikein ymmärrä, miksi se ei ole sellaisena pysynyt. Taisin tekeytyä jossain vaiheessa aika paljon ”fiksummaksi” kuin olen, ja siihen omakuvaan ei AC/DC:n kaltainen primitiivinen tasapoljento sopinut. Otetaan vahinko takaisin, tehköön bändi pysyvän paluun levylautaselleni.
Teksti: Vilho Rajala Kuvat: Matti Riekki