Teksti: Aki Nuopponen Kuvat: Joona Paajanen
Kaiken järjen mukaan Between the Buried and Me’n kuuluisi olla itselleni äärimmäisen mieluisa bändi, mutta jokainen yhtyeen levyistä on kestänyt kuuntelua vain rajatun ajan ja alkanut myöhemmin ärsyttää jollain käsittämättömällä tavalla.
Mitä tapahtuu, kun tällainen bändi lyödään arkikeikalle ennestään tuntemattoman Animals as Leadersin ja useammin kuin kerran maan tykeimpiin metallijyriin kuuluvaksi huomatun Medeian kanssa?
Juuri niin kuin etukäteen saattoi arvellakin.
Vaikka kello oli vasta puoli kahdeksan, Nosturissa oli Medeian aloittaessa yllättävän paljon väkeä, ja siitä hyvästä bändi murjoi menemään niin maan vimmatusti. Olen viimeksi todistanut yhtyeen ennen uuden levyn ilmestymistä, ja on pakko sanoa, että siinä missä uusi levy vei Medeian yhä kovemmalle tasolle, sillä on näemmä sama vaikutus myös keikkoihin.
Medeia saattaa hyvinkin edustaa monille niitä ”joka paikan lämmittelijähöyliä”, joihin on kyllästynyt moneen otteeseen, mutta itse en saa tästä live-energiasta kerta kaikkiaan tarpeekseni. On vaikea nostaa bändin jäsenistä yhtäkään erityisemmin jalustalle, kun rytmiryhmä lyö näin tiukasti yhteen, kuusikielisistä irtoaa tämän luokan riffiä ja päälle lyödään vielä pitelemättömän kiukkuisia vokaaleita ja tunnelmallisia koskettimia, joita edes Nosturin tavallisesti puuroiset soundit eivät peittäneet alleen.
Voiko tästä enää parantaa? Ei voi. Tai ei ainakaan parannettu Nosturissa.
Animals as Leaders vaikuttaa olevan jonkin sortin kulttibändi. Kuten tällaisten bändien kohdalla on tapana, niistä ei saa välttämättä kaikkea irti jos ensikosketus osuu livetilanteeseen. Progea, matikkametallia ja jazzinkin häivähdystä sisältänyt ja instrumentaalisuuteen painottunut keikka tuntui juuri siltä, miksi niin sanotun mathcoren edustajien esiintymisiä toisinaan ilkutaan: lukion pitkän matikan tunnilta.
Animals as Leadersin keikka oli kyllä kuriositeettina mielenkiintoista seurattavaa, lavalla oli sen verran paljon soittotaitoa ja -lahjakkuutta, ettei vastaavaa ole tullut tänä vuonna nähtyä. Vaan missä olivat ne biisit? Joko piilossa sen seikan takana, ettei orkesterin tuotantoa ollut koskaan aiemmin kuullut, tai sitten niitä ei ole kaiken kikkailun ja venkoilun takana olemassakaan. Jollain omituisella tavalla bändi sopi kuitenkin juuri Medeian ja Between the Buried and Me’n väliin mainiosti.
Se todellinen lukiometallin oppitunti oli nimittäin vasta edessä.
Between the Buried and Me’n keikka oli monella tapaa juuri sitä, mitä pelkäsinkin sen olevan. Pidin tätä keikkaa tavallaan viimeisenä oljenkortena joko bändin kuuntelijaksi ryhtymiselle tai sen hylkäämiselle. Keikan jäätyä kärsivällisyyteni vuoksi torsoksi lienee parempi myöntää itselleen, että Between the Buried and Me on nyt omalta osaltani historiaa.
Jos puhutaan orkesterista todella karkeasti, sen ideana on aina ollut yhdistää täysin ennakkoluulottomasti kaikenlaisia ilmaisutapoja. Oli niille perusteita tai ei. Pöydälle on siroteltu metallia, metalcorea, hardcorea, deathia, blackia, industrialia ja ties mitä flirttailua jazzin, southern rockin, klasarin ja vaikka minkä suuntaan. Between the Buried and Me’n perisynnyksi on vain muodostunut se seikka, että bändin rankimmatkaan osat eivät potki kuulijoihin edes mustelmia eivätkä melodisimmat tunnelmoinnit kosketa millään tasolla.
Tämä tuskin sopii ideologiaan metallin perimmäisestä tarkoituksesta, jonka moni sanoo piilevän nimenomaan mahdollisimman äärimmäisten tunteiden herättämisessä? Lavalle kivunneesta joukosta ainoastaan sekä vokalistin että synistin virkaa hoitanut Tommy Rogers osoitti jonkinlaista karismaa, mikä tosin huomattiin jo aiemmin tänä vuonna miehen soololevyn muodossa. Muu sakki muistutti parhaimmillaan kelvollista metallibändiä ja heikoimmillaan jonkinlaista otosta siitä kuuluisasta Kummelin progebändejä käsitelleestä Musa Cornerista.
Ehkä Between the Buried and Me ei teekään virheitä musiikissaan? Kuten eivät myöskään sen jäsenet elämissään?
Between the Buried and Me teki keikallaan entistä selvemmäksi, kuinka sen biiseissä ei tunnu olevan minkäänlaista perusteltua punaista lankaa. Erilaisten osien joukosta löytyy kyllä vaikka mitä vinkeää, menevää ja kaikessa omituisuudessaan viihdyttävää, mutta liian usein tämä kaikki on kuorrutettu jonninjoutavilla karvalakkiemuloinneilla eri genreistä, ja kaikesta tästä huolimatta bändi ei onnistu kuulostamaan edes niin häiriintyneeltä, että siitä haluaisi pitää vaikka sitten sen takia.
Olemme siis kokeneet keikan, jolla kumpikin lämppäri hoiti tämänkaltaisen musiikin eri ääripäät pääesiintyjää paremmin ja jolla ensimmäinen lämmittelijä oli illan henkinen pääesiintyjä.