Teksti ja kuvat: Vilho Rajala
Spinefarm Records on saavuttanut 20 vuoden iän. Lafkan varsinaiset pääjuhlat ovat vielä edessä, mutta Helsingissä ja Tampereella on jo otettu varaslähtöä. Lost in Music -lauantaina Tampereen Yo-talolla melskattiin juhlavuoden kunniaksi otsikolla ”Very Possessed”.
Neljän bändin metallibakkanaali keräsi tuvan täyteen väkeä. Tämä ilahdutti kovasti, koska tarjolla oli ensiluokkaista livemusiikkia, eikä Tampereella aina ymmärretä hyvän päälle.
MyGrain on livenä kuin äärimmäisen suorituskykyinen, turboahdettu moottori. Kaikki toimii. Riffit ovat täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, laulaja Tommy on ilmiömäisen taitava äänenkäyttäjä ja Even kiipparit kuorruttavat tiiviin paketin sokerisilla soundeilla. Lisäksi bändin lavaolemus vaikutti nyt vielä energisemmältä kuin aiemmin.
Vaikka soittoaika oli lyhykäinen, bändi kaappasi yleisön mukaansa nopeasti ja kursailematta. Kyllä tällaista meininkiä kelpaa lähteä esittelemään Eurooppaankin, jonne bändi ensi kuussa suuntaa Insomniumin ja Before the Dawnin kanssa.
Viron isoin bändi Metsatöll esitteli huomattavasti primitiivisempää meininkiä. Aitoa kansanmusiikkia ja metallia yhdistelevä esitys käynnistyi tunnustellen, mutta loppua kohden yhtye saavutti jopa hurmoksellisen tunnelman. Oli hienoa havaita, että bändin biisit tunnettiin, nyrkkejä taottiin ja mukana laulettiin.
Kitaristi-laulaja Markus on peruskarismaattinen keulahahmo, mutta show’n seuratuin mies on kyllä multi-instrumentalisti Lauri, joka soittaa milloin huilua, säkkipilliä, jouhikkoa ja milloin suutansa. Metsatöll olisi huomattavasti tavanomaisempi bändi ilman tätä miestä.
Folk metalin viehätys on usein siinä, kuinka sitä kuunnellessa tajuaa ihmisten sekä nauttineen estottomasta hauskanpidosta että synkistelleen murheen alhoissa kautta aikain. Laulujen aiheet ovat pysyneet, keinot vain kehittyneet.
Profane Omen palasi savupirttitunnelmista modernimpaan mäiskeeseen mahdollisimman tyylikkäästi. Bändi painotti settinsä voimakkaasti muutama viikko sitten ilmestyneeseen Destroy! -levyyn, ja sehän kelpasi, koska levy on pyörinyt täällä voimasoitossa ilmestymisestään lähtien.
PO on jollakin tavalla erittäin aito bändi. Bändi karttaa modernin metallin muoviset karikot kaukaa. Tämän huomaa jo instrumenttivalinnoista. Kitaristit Antti Kokkonen ja Williami Kurki vetävät kumpikin Les Paul -mallisilla soittimilla ja vastikään vakinaistettu basisti Antti Seroff klassisen näköisellä bassolla, jonka mallia ei tällä asiantuntemuksella kehtaa lähteä arvailemaan.
Läsnäolo, energia ja soittamisen ilo ovat olleet PO:lla aina kunnossa, mutta nyt kun bändillä on vielä nippu entistä kovempia biisejä, sitä ei pysäytä mikään. Pitti pyöri ja hiki haisi, kuten pitääkin.
Laulaja Jules Näveri kertoi lavalla bändin tulleen Tampereelle Seinäjoelta, jossa se esiintyi jostakin syystä Doom Unitin ja Sparzanzan kanssa. Meininki oli ollut isosta väkimäärästä huolimatta vaisu. Kun mies tämän spiikin jälkeen kysäisi ”mikäs täällä on tunnelma”, yleisö räjähti tavalla, jollaista en ole valehtelematta koskaan Yo-talolla kokenut. Hienoa!
Paikalla oli bisnesväkeäkin, olihan samana viikonloppuna perinteinen Musiikki & Media -kokoontuminen. Kuuleman mukaan Profane Omen loksautti myös näiden kauluspaita- ja pikkutakkimiesten leukoja lattiaan. En ihmettele!
Kotimainen Ensiferum lähestyy folk-henkistä metalliaan toisella tavalla kuin Metsatöll. Tämä yhtye luottaa soturimeininkiin, miekkoihin ja sotamaalauksiin. Tematiikka tehoaa, koska yhtye oli tällä kertaa illan suosituin.
Kitaristi-laulaja Petri Lindroosilla oli helppo työ saada yleisön nyrkit pystyyn. Meininki oli katossa alusta asti. Paidoista päätellen aika suuri prosentti yleisöstä oli tullut katsomaan nimenomaan tätä bändiä ja sen myös huomasi.
Ensiferum on korkean keikkarutiinin bändi. Itsevarma ja tyylitajuinen keikka täytti taatusti fanikansan odotukset.
Myönnettäköön, että PO:n pyörremyrskyn jälkipuhureissa Ensiferum ei uponnut tähän vastaanottimeen ihan täysillä, mutta epäilen, että vika ei ollut bändissä.