On synkkä ja sateinen viikonloppu Lontoossa. Pilvet riippuvat kaupungin yllä harmaina ja murheellisina. Jalankulkijat nostavat kauluksensa pystyyn ja yrittävät väistellä tielle kertyneitä vesilammikoita tuulen puhaltaessa sateenvarjot nurinpäin.
Pieni sade ei kuitenkaan haittaa islingtonilaiseen puistoon lauantaina kerääntynyttä, mustiin pukeutunutta jengiä. He ovat tulleet paikalle kuluttamaan aikaa ja tyhjentämään kaupasta ostamiansa halpoja oluttölkkejä. He tietävät pääsevänsä pian sisätiloihin, sillä viereisen The Garagen ovet avataan kolmelta, jolloin Live Evil -festivaalin on tarkoitus alkaa.
Tämän vuoden Live Evil on järjestyksessään kolmas. Festivaali on järjestetty aikaisemmin vuosina 2010 ja 2011. 2012 oli välivuosi. Tänä vuonna festivaalipaikkaan tuli muutos Camdenin Underworldistä Islingtonin The Garageen.
Esiintyjät valitaan Darkthronessa vaikuttavan Fenrizin Band of the Week -listan pohjalta. Esiintyjäkaarti on yleensä kansainvälistä (Brittilästä ja sen ulkopuolelta) ja siihen kuuluu bändejä metalliskaalan eri osa-alueilta, hevistä black metaliin.
The Garage on paikkana siedettävä, vaikkakin juomat ovat kalliita. Siellä ei myöskään aisti metallin intiimiä undergroundtunnelmaa samalla tavalla kuin kellarikerroksessa sijaitsevassa Underworldissä. The Garagessa on kaksi lavaa, päälava alakerrassa ja pienempi yläkerrassa. Live Evilin aikana yläkerrassa soitettiin vain perjantain ennakkobileissä. Muuten se toimittaa fanituotteiden myyntipaikan virkaa.
Itse en osallistunut perjantain pirskeisiin enkä voi raportoida niistä. Olin Akercocken tuhkista syntyneen Voices-bändin ilmaisella keikalla The Unicornissa. Oli muuten hyvä, vaikkei kyseisen paikan akustiikassa olekaan aina hurraamista. Seuraavan kerran Voices tulee vastaan Damnation-festareilla 2.11. Mutta tästä lisää toisella kertaa.
Itselleni tämä on kolmas Live Evil. Odotan jännityksellä, mitä mielenmullistavaa metallia meille tullaan tällä kertaa tarjoamaan. Vuonna 2010 tätä oli minulle Ghost ja 2011 Aura Noir.
Persoonallista lavaliikehdintää
Lauantain festivaaliosuuden potkaisevat käyntiin Bastardhammer ja Eliminator. Facebook-sivujensa mukaan brittiläinen Bastardhammer koostuu, vapaasti suomennettuna, neljästä paskasta runkkarista, jotka ovat sekaisin huonoista huumeista. Olivatpa mitä olivat, niin The Garagen lavalla ei ole paskuudesta tietoakaan. Setti on hyvinkin viihdyttävä ja festari saanut arvoisensa aloituksen. Minulle seuraavana esiintyvä, myöskin brittiläinen Eliminator kolahtaa kuitenkin enemmän. Bändi vetää heavy metal -settinsä läpi rautaisalla otteella ja on muutenkin keikastaan selvästi innostunut. Voin hyvinkin nähdä itseni heidän keikallaan toistamiseen.
Ranskalaista death metal -bändi NecroWretchiä varten lava on muuttunut hämyisen tunnelmaiseksi. Bändi tuntuu kahteen ensimmäiseen energiseen esitykseen verrattuna hivenen vaisulta. Ihan niin kuin poikia vähän jännittäisi. Vai lieneekö kyseessä vain osa esitystä?
NecroWretchin jälkeen seuraa Suomen oma Beastmilk, jota on jo kehuttu Guardian-lehteä myöten. Ja totta tosiaan Live Evilin yleisö, jota on jo runsaasti paikalla, ottaa heidät hyvin vastaan. Pienimuotoista letinheilutusta on ollut havaittavissa jo ensimmäisten bändien aikana, mutta Beastmilkin soittaessa yleisössä aletaan pistää jalalla koreasti. Ehkä Beastmilkin laulajan Kvohstin personaalinen lavaliikehdintä toimii innostavana esimerkkinä.
Todellakin, hetkeksi tulee olo kuin olisi siirtynyt jotenkin maagisesti ajan ja paikan välillä, metallimaailmasta goottien yöhön. Tämä on yksi Live Evilin viehätyksistä: vaihtelevuus. Jokaiselle on jotakin, ja vastaan tulee myös uusia, mielenkiintoisia bändiä, joiden tuotantoon haluaa tutustua tarkemmin ja joiden keikoille lähtee mielellään jatkossa.
Lauantai-illan päättävät ruotsalainen Vampire, chileläinen Pentagram ja brittiläinen Satan. Garage on tässä vaiheessa pullollaan metallimiehiä ja -naisia. Lippuja on kuuleman mukaan vielä myynnissä ovella, mutten tiedä, mihin uudet ihmiset enää mahtuisivat.
Vampiren aikana letinheilutus vain yltyy, ja Pentagramin päästessä vauhtiin nähdään viimein ensimmäiset yleisösurffarit. Voin muuten kertoa, ettei tunnu mukavalta saada surffaajan kengästä päähän järjestysmiehen napatessa tämän turvallisesti alas yleisön käsivarsilta ja työntäessä takaisin samaan massaa.
Satan kolahtaa yleisöön kunnolla, vaikka on bändinä vanhempi kuin useimmat Live Evilin yleisöstä; bändi perustettiin jo vuonna 1979. Metal Archives tietää kertoa, että nykyinen laulaja Brian Ross tuli tosin kuvioihin mukaan ensimmäisen kerran ”vasta” vuonna 1983 (toisen kerran 2004 ja kolmannen 2011).
Onnistun saamaan Rossista muutaman teemaan sopivan saatanallisen kuvan, mutta muuten missaan suurimman osan bändin setistä, sillä joudun aloittamaan pitkän ja hitaan kotimatkan, kun vielä pääsen junalla perille.
Sunnuntaina meno yltyy… ja ne viikset
Sunnuntaina iltapäivällä vääntäydyn jälleen keikkapaikalle. Krapula ei ole tullut menoa haittaamaan, sillä lokakuu sujuu tipattomissa merkeissä hyväntekeväisyyshaasteen takia. Monet muut viikonloppulipun ostaneet tuntuvat kyllä olevan heikossa hapessa, sillä ovien avautuessa paikalla ei ole yhtä suurta määrää yleisöä kuin lauantaina samaan aikaan. Osa niistäkin, jotka ovat päässeet ryömimään kotoaan ulos, näyttävät naamaltaan hivenen vihertäviltä. Moista olotilaa en kaipaa kaiholla.
Olutta ei siis valu alas meikäläisen kurkusta, mutta päivän teemana tuntuu olevan, että sitä lentää päälle lavalta tai yleisöstä. Jos ei olutta, niin sitten muovinen tuoppi takaraivoon tai nyrkki olkapäähän, kun lavan eteen survoutunut porukka riemastuu oikein kunnolla. Tämä on näitä valokuvaajana toimimisen jännittäviä hetkiä alkuasukkaiden valtaamassa keikkaviidakossa.
Veden ja oluen lennättämisestä lavalta yleisöön vastaa pääsääntöisesti päivän ensimmäinen bändi, brittiläinen Satanic Dystopia. Laulaja Al Osta ei tunnu olevan yleisön suosiossa ja vittuilut lentävät osapuolten välillä edestakaisin. En ole nähnyt Satanic Dystopiaa koskaan ennen, joten en tiedä onko epämiellyttävyys osa esitystä vai pysyvä luonteenpiirre, mutta lavalta lentää keikan aikana yleisöön esimerkiksi puolillaan oleva oluttuoppi. Muovinen onneksi. Yleisö palauttaa sen, tai mitä luultavimmin toisen vastaavanlaisen, bumerangina takaisin.
Pohdin jälkeenpäin joidenkin kuulemieni vittuilulausahdusten pohjalta, onko tämä sittenkään oikeaa inhoa vaiko vain kavereiden tapa osoittaa bändille rakkauttaan, rankalla kädellä.
Toisena lavan valtaa brittiläinen Ghast. Tiedättehän, miten tv-uutistenlukija ei saisi tehdä ulkonäköönsä mitään radikaaleja muutoksia, jotka häiritsisivät katsojaa ja veisivät tämän huomion pois uutisten tärkeästä sisällöstä. No, juuri tällä tavalla käy Ghastin kanssa. Laulaja Arrrrrrrachilla on nimittäin sen verran hyväkuntoiset ja muhkeat viikset, että bändin lopettaessa settinsä en ole ihan varma, mitä olen juuri kuunnellut. Mutta olivatpahan muuten mahtavat viikset.
Ovatko muutkin kiinnittäneet huomiota siihen, miten nuoria jotkut metallibändit nykyisin ovat? Otetaanpa esimerkiksi vaikka kolmantena soittanut norjalainen thrashbändi Condor. Jätkät vetävät lavalla todella hyvin ja antaumuksella, mutta näyttävät ihan junnuilta. Kaikella kunnioituksella.
Eiväthän nuori ikä ja ulkonäkö tietysti sano mitään musikaalisesta lahjakkuudesta, mutta sitä vain miettii aikoja, kun lavalla näkyi pääsääntöisesti partaisia äijiä pitkissä tukissaan ja nahkarotseissaan. Tai ehkä minä vain yleensä kiinnitän huomioni pitkätukkaisiin, partaisiin äijiin. Tässäpä lienee pieni itsetutkiskelun ja meditoinnin paikka.
No leikki leikkinä… Condorin esitys vetää ehdottomasti pinnat kotiin. Tai ainakin viimeistä kappaletta lukuun ottamatta, jolloin laulaja vaihtuu. Pariin otteeseen nimittäin pelottaa että lasit hajoavat tai kattoon tulee vähintäänkin halkeama, kun muutamassa kohdassa kuuluneet kiekaisut nousevat korkealle ja kovaa.
Condorin jälkeen lavalle kapuaa irlantilainen Zom. Heidän settinsä jää valitettavasti vähemmälle huomiolle, sillä on ehdittävä täyttämään kurniva vatsa ennen kuin lavan valtaavat jälleen sinivalkoiset värit, toisin sanoen suomalainen Ranger.
Ranger ratsastaa kaupunkiin
Ranger saa mielettömän hyvän vastaanoton, ja The Garage on täynnä riehuvaa ja huutavaa porukkaa. Olisin tästä tiedosta varmaankin muualta kuullen yllättynyt, sillä Ranger on vielä suurelle yleisölle melko tuntematon bändi, mutta olen itse paikalla ja yleisön reaktio on mitä positiivisin. Jututan poikia keikan jälkeen, vaikka haastattelun tekee hankalaksi hiljaisen paikan puute ja ohitse virtaavat ihmiset, joista melkein jokainen haluaa kiittää bändiä hyvin menneestä keikasta.
– Oli hauskaa soittaa perjantaina, mutta ei ihan odotettu tänään tätä [suosiota]. Oli aikamoista, Rangerin laulaja-basisti Dimi kommentoi juuri päättynyttä lavashow’ta tyytyväinen virne kasvoillaan.
Ranger oli perjantain ennakkopirskeiden erikoisvieras. Loppuunmyydyn illan (perjantain sisäänpääsy ei kuulunut viikonloppulippuun) pääesiintyjiä olivat norjalainen Deathhammer ja ruotsalainen Antichrist. Kuten edellä mainittiin, perjantain show järjestettiin The Garagen yläkerrassa pienellä lavalla. Koko bändi on sitä mieltä, että vaikka perjantain keikka oli hieno, alakerran isolla lavalla esiintymisessä oli enemmän jännitettä ja tunnelma katossa.
Kundit pohtivat, että perjantai oli hyvä näytönpaikka, varsinkin kun moni ei ollut vielä kuullut bändistä. Antichristin ja Deathhammerin kanssa he voisivat soittaa mielellään uudestaankin. Entä sitten bändin muut ulkomaankeikat?
– Jos Tallinna lasketaan, niin ollaan siis käyty siellä, Jaakko, toinen Rangerin kitaristeista, selventää.
– Ja Joensuussa, heittää rumpali Miko ja nauraa.
– Niin, ja Joensuussa. Mutta Tallinna on vähän kuin naapurissa. Eli tämä oli oikeastaan meidän ensimmäinen oikea iso ulkomaankeikkamme.
Ranger on juuri julkaissut mini-lp:n nimeltä Knights of Darkness, jonka ensimmäinen painos on bändin mukaan jo ”aika finaalissa” mutta uuden erän pitäisi olla tulossa.
Tammikuussa on tarkoitus mennä takaisin studioon. Biisin aiheita on valmiina jo paljon, mutta ahkera keikkailu on vienyt aikaa itse kirjoitustyöltä. Lp on suunniteltu julkaistavaksi ensi syksyn aikana, viimeistään.
Kysyttäessä bändin esikuvista vastaukset lentävät eri suunnista kuin apteekin hyllyltä: Judas Priest, Thin Lizzy, Iron Maiden, Accept, vanha Slayer, vanha 80-luvun jenkkihevi, vanhat brittibändit, vanhat kauhu- ja toimintaelokuvat sekä erityisesti lauantain pääesiintyjä Satan.
– Sanat puuttuvat, miten hyvä Satan oli eilen, Jaakko tiivistää kaikkien ajatukset, samalla kun Rangerin neljäs jäsen kitaristi Mikael saapuu viimein tupakalta.
– Paras reissu. Paras bändi. Parhaita jätkiä. Mitä muuta mä voin sanoa? Siinä on kaikki, Mikael kommentoi tuntojaan festivaalista. Muut ovat samaa mieltä. Miko kuvailee oloaan surrealistiseksi. Kaikki on mennyt putkeen. Yleensä bändillä on kuulemma ihan Spinal Tap -meno.
Ennen kuin bändi katoaa onnittelijoiden sekaan kundit pohtivat vielä saamaansa näkyvyyttä ollessaan Fenrizin viikon bändinä. Dimi sanoo sen olleen Rangerille iso, vaikuttava juttu ja ”uskomaton buusti”. Muut nyökkäilevät vieressä. Näinhän se varmasti on.
On hienoa nähdä, kun bändi nauttii soittamisesta ja jaksaa kohdata faninsa. Erityisen hienoa on nähdä ja kuulla, miten Rangerin jäsenet ovat innostuneita valitsemastaan tiestä ja katsovat optimistisesti ja luottavaisina tulevaisuuteen, toki suomalaisen vaatimattomasti mutta kuitenkin.
Usein tuntuu, että aito innostuneisuus katoaa monilta bändeiltä jonnekin taivallettujen keikkakilometrien varrelle ja fanit aletaan kokea rasitteena, mediasta puhumattakaan. Toivottavasti Ranger jaksaa luovia keikkalaivaansa hyvällä tuulella eteenpäin vielä useita vuosia.
Ja lopuksi…
Rangerin haastatteluun kuluu osa brittiläisen Arkham Witchin keikkaa, jonka jälkeen lavalle kipuaakin jo festivaalin päättäjä, mustin hupuin naamioitunut amerikkalainen Midnight.
Aivan ensimmäiseksi me valokuvaajat syöksymme suojaan, kun lavalla pistetään vajaan metrin päässä kitara päreiksi ja ne päreet sinkoilevat ympäriinsä. (Kaverit kysyvät jälkeenpäin, että sainhan tästä tilanteesta kuvia. No en, koska koin, että haluan nähdä loppuelämäni ajan jotakin.) Lavalle pirstoutuneet kitaranosat bändi siirtää suoraan innokkaan yleisön hoiteisiin.
Riemastunutta porukkaa on sen verran, että siirryn kuvaussession jälkeen suosiolla takavasemmalle, pois isompien jaloista. Midnight vetää settinsä läpi vauhdikkaan energisesti, mutta usemman pettymykseksi setti jää vain noin 40 minuutin mittaiseksi, vaikka ohjelmassa aikaa on luvattu yli tunti.
Jälleen yksi festivaali tältä vuodelta ohi. On hienoa, että esiintyjälistalla oli peräti kaksi suomalaista bändiä. Viimeksi ei tainnut olla yhtään, vuonna 2010 sentään Speedtrap. Beastmilkin ja Rangerin lisäksi itselleni jäivät mieleen Condor ja Eliminator. Mitähän Live Evil ja Fenriz keksivät ensi vuoden festivaalien varalle? Jäämme innokkaina kuulolle.