Teksti: Mikko Kuronen Kuvat: Mikko Aaltonen
PERJANTAI
Viime vuonna taipaleensa aloittanut Hammer Open Air on kiitettävä kotimainen pelinavaus kohti Keski-Euroopan pienimuotoisempia metallifestareita. Suppea mutta tinkimätön yleisöjoukkio ja katsojamäärään suhteutettuna hulppean kovat metallin alakasvuston edustajat kokoontuvat kotikutoiseen ympäristöön suunnilleen keskelle ei mitään, juopottelevat ja pöhisevät keskenään, kuuntelevat kulttiheviä, hamstraavat levyjä ja paitoja ja palaavat sitten sinne mistä kaukaa tulivatkin. Jos listahevin ja weekend warrioreiden luvatussa maassa saadaan tällä toimintamallilla aikaan edes jollain muotoa taloudellisesti kestävä kokonaisuus, ei sitä voi pitää kuin äärimmäisen kiitollisena ihmeenä. Hammer Open Airin jatko on tätä kirjoitettaessa vielä hämärän peitossa, mutta koetun kahden vuoden perusteella rallin toivoisi hartaasti jatkuvan seuraavanakin suvena.
Koska suomalaisissa festariraporteissa säästä puhutaan kuin saarnamiehen mietteistä sunnuntaiseuroilla, pyyhitään tämä rasti heti taulusta. Sen tosiseikan, että tänäkin vuonna Hammer Open Airissa taivas räki ja tummui kuin Demonos Sova, täytyy pohjata jollakin tavoin siihen, että metallisulattamo vaatii toimivan jäähdytysjärjestelmän, kun sisään lyödään niinkin hehkuvat ainekset kuin järjestäjätaho KRK:lla on kesäjuhlillaan ollut tapana. Tänäkin vuonna Liedossa siis ripsi ja ropisi niin anteliaasti että heinäkuun optimiolosuhteet vältettiin taitavasti, mutta yhtä mielenmääräistä vedenpaisumusta kuin edellisvuonna ei onneksi suollettu.
Jos ohitetaan epävakaa säätila, perjantai-iltapäivän ensimmäinen todella varteenotettava päällesylkijä oli australialainen Gospel of the Horns, tuttavallisemmin GotH. Kirjainyhdistelmä ei luonnollisestikaan vihjaa hintahtavaan vaivaamiseen vaan tyypillisen aussityylin rullaavaan ja väkivaltaiseen paholaisen metalliin, joka saa viimeisen silauksensa Coz Howitzerin ihastuttavan räkäisestä rääkylaulusta. Punkahtava soitto-ote ja terävä äänimaisema sai jopa viimeisimmällä Realm of the Damned -levyllä (2007) kohtuullisen ontoilta ja pliisuilta tuntuneet tuliveivit iskemään kipeästi. Setin kohottavinta antia olivat silti ykköspitkäsoitto A Call to Armsilta (2002) räväytetyt mojovat pläjäykset, uhmakas Vengeance Is Mine etunenässä. Taisipa lavalta joku tätäkin iäkkäämpi ja synkempi rankaisu vilahtaa. Oli kovan luokan lystiä nähdä välillä hieman epämääräisessä olotilassakin käväissyt bändi näin kovassa keikkakunnossa, toivottavasti perästä kuuluu ja kovaa!
Sisälavalla esiintynyt ranskanleipä Mortifera kävi välipalasta Primordialia odotellessa. Melodramaattista, vetisen keskitempoista black metalia kireillä yläpääsoundeilla kitistänyt ryhmä ei onnistunut livenä soheltamaan vahvan jollotussaspektin sisältävää musiikkiaan pahaksi suhinakaaokseksi, mutta vähän roikkumiseksi ja riipimiseksihän tuo tapasi mennä. Tämäntyylinen black metal ei sovellu helpoimmalla tavalla festivaaliheviksi, mutta Mortifera oli kuitenkin selkeästi juoksevampi ja kiintoisampi ilmestys kuin Drakkar-omistaja Noktun toinen bändi, edellis-Hammerissa iltaa valjuntanut Celestia.
Primordialista on vuoden 2005 Nummirockin jälkeen sukeutunut ahkera Suomessa kävijä niin klubi- kuin festarivetojen suhteen. Tämänkertaisen vierailun osalta olennaisinta oli, miten irlantilaispumppu tulisi käsittelemään uusinta, aavistuksen edeltäjiään tummempaa ja vaimeampaa Redemption at the Puritan’s Hand -levyä. No, setti oli lopulta kompromissi – uusia rypistyksiä ei erityisesti painotettu, mutta kappalekavalkadissa kuultiin melodioiltaan hieman kuulumattomasti resonoinut No Grave Deep Enough -avaus, ihmisen sisäistä eläintä nasevasti puolustellut Lain with the Wolf, huikealla sirkkelöintinostatuksella päätetty Bloodied Yet Unbowed sekä arvaamattoman vimmaisella aggressiolla kulkenut, Gospel of the Hornsille omistettu God’s Old Snake. Näihin korviin viimeksi mainittu oli lohduttomine vuorenlakivolinoineen, ilmeikkäine kitarasooloineen ja Nemtheangan kämmenselät poskilla toimitettuine Crowley-matkintoineen setin merkittävin veto.
Sitten saatiin tietysti ne perinteiset huikeudet: Coffin Ships, Heathen Tribes, Gods to the Godless, As Rome Burns, Empire Falls. Nerokkaita biisejä, mutta niin monasti kuultuja, että bändi voisi repäistä ja treenata näiden tilalle jotakin muuta vastaavilta levyiltä. Mainiota oli, että Nemtheanga oli joka tapauksessa löytänyt koregrafiaansa uusia velmuja liikkeitä ja eleitä aina Gallows Hymnin vatsanviilloista ja kädenheitoista Heathen Tribesin ympyräpiirrustuksiin. Kyseessä oli toisin sanoen erittäin viihdyttävä, kylmiä väreitä tasaisin väliajoin puskenut voimannäyttö, jonka perusteella bändiä jaksaa jatkossakin käydä katsomassa, vaikka livevalinnat olisivat tulleet jo osittain liiankin tutuiksi.
Turussa tuli muutama vuosi sitten ihmeteltyä Inquisitionin esiintyessä, kuinka täyteläisen ja voimakkaan soundin yhtye saa loihdittua pelkästään rumpali Incubusin ja kitaristi-vokalisti Dagonin voimin. Hammerissa duon ulkoilmakeikka myöhästyi puolisen tuntia teknisten ongelmia takia, mutta niin vain esityksen käynnistyessä ilmoille raikui taas häkellyttävän väkevää ja tarkkaa sointia. Yhtyeen Immortal-henkinen, heavy black metal -tyylin materiaali kuulosti oikeastaan vain koukukkaammalta ja tymäkämmältä, kun se karsittiin ylimääräisistä elementeistä ja soi lavalta sopivien haara-asentojen ja kitaranlavan veuhtomisten kera. Dagonin black metalin piirissä täysin omalaatuinen kurkkulaulu ei hyrissyt kenties ihan yhtä hypnoottisesti kuin studiotekeleillä, mutta nokkahahmon paljas Saatanalle messuaminen jätti silti kohtuullisen hyisen jälkivaikutelman. Myös Incubusin tapa vetää rumpukapulat eteensä ilmaan nurinkuriseen ristiin oli pieni, mutta vaikuttava ele. Kun torsoon keikkapituuteen saatiin vielä mahdutettua tasapainoisesti niin uudempaa kuin vanhempaa materiaalia, ei voi kuin todeta, että tässä oli yksi viikonlopun häikäisevimmistä musiikillis-ideologisista toimituksista.
Jälkilämmittelystä käynyt Baptism esitti melankolisen, paikoin hyökkääviä sävyjäkin saavan suomi-blackinsa taattuun tapaan. Henkilökohtaisesti en ole milloinkaan ymmärtänyt mitä hienoa tässä yhtyeessä on, mutta yleisö tietänee vastauksen, ja sitä yleisöä riitti metsäpirtin sisälavallakin runsaanpuoleisesti. Huomattavissa oli, että tunkkainen soundi ei saanut bändiä soimaan ihan parhaassa klangissaan. Vaikka Baptismin musiikista vihonviimeinen hyökkäysvimma minusta puuttuukin, ei siitä voi syyttää ainakaan yhtyeen rumpalia LRH:ta, joka soittaa riffittelyn taustalla kovalla intensiteetillä usein melko kiinnostaviakin juttuja. Ja onhan se tässäkin setissä soinut Malicious Rites aidosti menevä raita. Erityislaatuisempia puolia esiintymisessä edustivat yksi uusi soitettu kappale sekä Morbid Wings of Sathanasissa tapahtunut Enochian Crescent -miesten Wrathin ja Victorin laulutaipale mukana heiluneine krusifiksikynttelikköineen. Vuoroin vieraissa, sano – viime vuoden Hammerissahan Lord Sarcofagian ja sg.7 nähtiin EC-keikkaa sulostuttamassa.
Avausillan pääesiintyjäksi oltiin kiinnitetty pitkän linjan okkulttisen metalin viestinviejä, yhdysvaltalainen black/thrash-akti Absu. Keikkasetti käsitteli kiitettävän tasapuolisesti yhtyeen mittavan uran aineistoa. Vanhoista kappaleista oli välillä vaikea saada otetta, koska yhtye soitti ne täysin toisella kiihkeydellä, kliinisemmällä soundilla ja korottuneella soittotaidolla. Uudempien kappaleiden kohdalla taas polveileva rakenne ja tekniset koukerot tahtoivat välillä tehdä musiikilliselle voimalle ikävän matonvetokepposen, jos kohta joku From Ancient Times kulkikin kuin täydellinen pyörremyrsky. Yhtyeen soiton ällistyttävässä kulkevuudessa ja terävyydessä riitti ihmettelemistä, samoin Slayer-kokelas Proscriptor McGovernin hullun hienossa rumpuilotulituksessa.
Yllätys oli, että yhtyeen uudehko basisti Ezezu hoiti niinkin ison siivun lauluraidoista foliopantaisen Proscriptorin kurkkukipuista menninkäistä muistuttavan kärinän jäädessä mieleen lähinnä hulvattomista biisiesittelyistä. Keikan loppupuolella, juuri kun homma meinasi livetä jäähtymään, yhtye repi itsestään Swords and Leatherin ja Highland Tyrant Attackin, jotka lämmittivät Cythraul-miestä niin maan perusteellisesti, joten pakkohan näinkin pitkälle ja kokonaisvaltaiselle Suomi-debyytille on kohtuullisen syvään pokata.
Vaikka jatkoklubit eivät tähän arvosteluun varsinaisesti kuulukaan, puranpa silti perjantaikatsauksen päätteeksi harmitustani siitä, että mestarillisesti Suomessa viime vuonna esiintynyt Jex Thoth oli tällä kertaa aivan kuin eri orkesteri. Uusi basisti, kosketinsoittajan puuttuminen, kaksi kitaraa ja hevimetallisen hakkaava soundi veivät bändin svengistä liikaa pois. Toista hämyisen seitkytlukurokin huikeaa juhlaa ei saatu, vaikka tutun hienosti kirjoitetut hitit esikoiselta ja sitä seuranneelta Witness-miniltä soitettiinkin. Harvoinpa on näin hyvä keikka tuntunut pettymykseltä. Äh, nukkumaan.
LAUANTAI
Toinen päivä metsäpirtin maastossa alkoi tervehenkisesti suomalaisromanttisella otannalla Eino Leinon säkeitä ja juhlavaa kansanmetallia. Ylöjärveläisjohtoinen Stormheit teki tänä vuonna ilmestyneellä Chronicon Finlandiaella pesäeroa aiempiin Bathory- ja black metal -vaikutteisiinsa, ja tuloksena oli hyvinkin tarttuva joskin aavistuksen ylipitkä näyte rockaavaa kotimaanpalvontaa.
Jääkärimarssilla alkanut nelikymmenminuuttinen livesetti ohitti pituusongelman näyttävästi. Suomen lippujen takaa sinivalkoisen valoshow’n katveessa esiintyneen bändin livesoitto tuntui saaneen roimasti varmuutta. Päähahmo Stormheitin laulut kuulostivat vahvemmilta, jos kohta vähemmän dynaamisilta kuin levyllä. Parissa kohdassa papereista haetut laulunsanat hukkuivat tyystin, mutta ymmärtäähän sen, että Eino Leinon runoutta ei ihan vähimmällä esiintymiskokemuksella täydellisesti naulita.
Bändin rytmiryhmä soitti hyvin ja akustinen kitara toi soundiin mukavasti ilmaa, joten biisit olivat olosuhteiltaan nautinnollista kuultavaa. Sävellyksistä korkeimpina mieleen jäivät Heimoni kunniaa Pohjola julisti, ”hitiksikin” mainostettu Suomen suuri kansa sekä nopeana hölkkänä loppuun varmuuden vuoksi puolitoista kertaa vedetty englanninkielinen Snake and Thunder. Vaikka muutamassa siirtymäosassa vähän mokkeloitiinkin, tällä esiintymisvarmuudella, intomielisellä ilmeellä ja hitikkyydellä bändillä alkaisi olla valmiuksia vaikka millaisten keikkalavojen omaksi ottamiseen. Lisää konsertteja, siis!
Ruotsin tuhmat pojat Morbid Insulterista jättivät hotellilaskut hoitamatta, heiluivat mömmöpäissään ja soittivat keikan, joka kuulosti lähinnä asiantuntevasti kontekstoidulta taustamusiikilta yhtyeen linnunluilla, niiteillä, nahkalla, kommandopipolla, verellä ja maalilla koreilleelle rekvisiitalle. Skandimelodioita, thrashia ja lattarikohkausta yhdistellyt orkesteri oli kuin junnumpi ja kädettömämpi versio Nifelheimista. Hitaimmissa osissaan se onnistui kuulostamaan verevältä, mutta muuten mentiin hiilipaperina pään läpi jälkiä jättämättä. Lieköhän bändillekään suuria engrammeja setistä jäänyt, ainakin laulaja tuntui olevan tiloissa, joihin eivät erityisen terävät liikkeet tai laulusuoritukset kuulu. Ja niin, kai se kommandokitaristin lavalta astuessaan heittämä ujo roomalaistervehdyskin kuului yhtyeen suureen pahuuden ja rienauksen suunnitelmaan?
Kolmen kitaran ja peräti neljään pekkaan tulkittujen laulujen voimin esiintynyt Totalselfhatred tarjosi taas vähän murhemielisempää tavaraa festivaalikansalle. Bändin perusvarmat melodiat soljuivat yllättävän tehokkaasti hiukan harmaammassa hetkessä päivää, ja samaa voi sanoa hyvin yhteen pelanneesta kitaroiden soinnista, joka jätti kaikessa isoudessaan tilaa ihan näppäriä kuvioita veivanneelle bassolle. Muutamassa kohdassa homompi kosketinhempeily kuiskailuineen väänsi naamaa irvistykseen, mutta muutoin orkesterin tunnelmallinen, taiten soitettu ja hitaasti kehkeytynyt dark metal tepsi harmittoman hyvin jopa bändin materiaaliin vähemmän (lue: ensimmäisen levyn verran) tutustuneeseen.
Päivän toinen pikkupaholaisryhmä kansankodista oli nimeltään Morbus Chron. Nicke Anderssonin pikkuveljen Edvinin kitaristintaitoihin luottava tukholmalaisnelikko laittoi langat kuumiksi rönttöisen ruotsikuolon merkeissä. Keikan alussa bändin riffit tuntuivat kieroilta ja osan- ja temponvaihdot arvaamattomilta, mutta muutaman biisin jälkeen tulleiden aloittelijatason teknis-soitannollisten hapuiluiden jälkeen alkoi arveluttaa, niinköhän kyseessä oli sittenkin enemmän työtapaturma kuin suuri taiteellinen visio. Sounditkin tuntuivat auttavan kusahtelemista, kun välillä riffeistä ei ottanut mitään tolkkua ja hetken päästä taas korville hyökkäsi älytöntä äänipiikkiä. Hieman ennen keikan puolimatkaa tilanne normalisoitui ja bändin innokkaasti tulkittu punkahtava tuonenräime pääsi oikeuksiinsa. Pysähtelyriffittelyä hyödyntäneet kylmäkiskoiset biisit eivät toisaalta sitten aina enää vakuuttaneetkaan, joten kun Zombie Ritual -laina esityksen loppuvaiheessa pärähti soimaan, nosti se vireystilaa huomattavasti. Miksei näin koukukkaita mutta simppeleitä death metal -kappaleita enää tunnuta saavan aikaiseksi?
Ranskalainen Merrimack sai kunnian olla koko viikonlopun turhin kiinnitys päälavalla. Yhtyeen modernihko ja teknisempiäkin piirteitä saanut black metal veti tympeydessä vertoja enkeliristipistoksille. Jopa jotkut yhtyeen levysoundista pitävät ihmistä muistuttavat oliot (joihin en totta vie lukeudu) pettyivät pahasti esiintymiseen, joka oli hengetön, tasapaksu ja visuaalisestikin täysin mitään sanomaton.
Pikkulavalla pienelle määrälle doomidiggareita esiintynyt Isole länsinaapurista tuntui black metal -turhuuden jälkeen melkeinpä raikkaalta kokemukselta, vaikka senkin musiikilliset innovaatiot on johdettu muutaman vuosikymmenen takaa.
Eeppisen hidasta hevimetallia tinkimättömällä ylpeydellä esittänyt voimatrio tarjosi turvallisen mutta tuomion tehokkaasti täytäntöönpanevan setin verran kirskuvia melodioita, pahaenteisiä riffejä, jyhkeää tuplabassaritulta, selkeää triosoundia, taitavan uljasta lauludialogia kielisoittajilta sekä maanista silmienrevittelyä basistilta. 20-vuotisen historiansa kunniaksi bändi löi tiskiin uuden biisin syksyllä ilmestyvältä levyltäänkin, mutta se ei rääkylaulumausteita lukuun ottamatta juuri eronnut muusta setistä. Selkeä hyvän tuulen keikka, josta tuli tietyllä tavalla mieleen hiukan hapettomampi versio Chilen ylpeydestä Processionista.
Suomalaisen black metalin ystävien tyydytykseksi festivaalille oli raijattu soittamaan myös Satanic Warmaster, joka saikin tirisyttää kitaraa peräti seitsemänkymmenen minuutin mitassa. Omalla kohdalla bändin painoarvo alkoi avautua vasta viime vuonna ilmestyneen, viehättävän tylpän Nachzehrer-levyn myötä, joten viimeisen kuuden vuoden materiaaliin keskittyneen keikan tärkeimmiksi raidoiksi nousivat mainitulta kiekolta soitetut Vampires, Rotting Raven’s Blood, Warmaster Returns ja Satan’s Werewolf. Ex-Hammer- ja Kadotus-vahvistuksin esiintynyt orkesteri sai loppukeikasta jokerikseen vielä Stormheit-solistin, jonka kanssa vedetty Fighting the World ei tullut yllätyksenä yhtyeen viimeaikaisia keikkoja nähneille. Toisenlaista arviota voi tuskin esittää kiihkeällä ylinopeudella kulkeneesta, alun perin Venomin esittämästä black metalin nimikkorallista, joka kontekstoi esityksen aivan nautittavan hirtehiseen tapaan. Yleisöönmenevää pimeyden luotsausta keskellä kesäpäivää, siis.
Sisälavalla esiintynyt Interment ei ole koskaan kuulunut ruotsalaisen kuolonmetallin luovaan eliittiin. Centinex-jäämistöä sisältävän nelikon vanhakantaiselta alavireiseltä paiskomiselta ei odottanutkaan sen kummempaa kuin menevästi rullaavaa rytkettä Entombed-Nirvana 2002 -akselin malliin. Tumma ja tanakka soundi kääntyi bändiä vastaan, sillä vaikka kitarat murisivat ihan näppärästi ja biisejä kahmittiin vanhoja demoja myöten, riffeistä ei saanut luvalla sanoen mitään tolkkua. Ja kun bändin käyttämät rumpukompit voi laskea kahden sormen kädellä, setti jähmeentyi todella yksitoikkoiseen puurtamiseen, jota ei vanhojen herrojen irtonaisella asenteella soittaminen tarpeeksi hyvin tilkinnyt.
Festivaalin positiivisimmasta yllätyksestä vastasi teini-iästä vasta eroon päässeistä ruotsalaisista koostuva In Solitude. Vielä viime vuonna bändi syötti Nosturissa Watainin ja Repugnantin kanssa esiintyessään suhteellisen väritöntä ja kömpelöä, Iron Maidenia ja Mercyful Fatea uusiksi kokoonpanevaa musiikkia. Tämänvuotinen The World. The Flesh. The Devil -kakkospitkäsoitto antoi odottaa jotakin parempaa, mutta yhtyeen soittovarmuutta ja -aktiivisuutta tursunnut esiintyminen laittoi vielä monta turbokierrosta päälle. Jätkillä oli jopa pokeria jättää ehkä toistaiseksi hienoin raitansa Serpents Are Rising tyystin soittamatta.
Jotain In Solituden piukasta innosta omaa materiaaliaan kohtaan taisi kertoa se, että kaikki kielisoittajat lauloivat biisien sanoja mukana, vaikkeivät olisi stemmoja vetäneetkään. Tutussa kettupuuhkassa postaillut solisti Hornper osoitti ensimmäisen ja toisen levyn välillä tapahtuneen huikean laulukehityksen olevan vahvoissa kantimissa myös livenä, joten oikeastaan mitään muuta huonoa keikassa ei ollut kuin se, että se tuntui olevan ohi yhdessä välähdyksessä. Hieman ikävää oli toki myös sekin, että vähät ensimmäisen levyn raidat kuulostivat uudempaan aineistoon verrattuna entistä valjummilta, vaikka ihan muotokelpoja ovatkin. Loistava keikka, joka käänsi hiukan nuutuneista bändikatselmustunnelmista esiin uuden terän.
…Ja kuulkaa kun sanon – se terä kasvoi Pisan tornin korkuiseksi kun Autopsy räjäytti järjettömyyden mahlat liikenteeseen. Yhdysvaltalaisen kuolon hyvin likainen kummisetä soitti keikan, joka jää historiaan death metalin kaikkien täydellisten piirteiden kiteytymänä. Jumalainen ulkoilmasoundi, osallistuvan svengaava soitto, raajat spastisuuteen pakottanut riffi-ilosanoma, kaoottinen yleisö, mestarillisella dramaturgialla järjestelty biisilista, jonka huipentumana toimi ehkä kaikkien aikojen peräänantamattomin death metal -kappale, Charred Remains. Tätä ”kummoisempia” asioita ei tarvita, kun kutsuttiin rehellisellä halulla esiin se, mikä on joskus taltioitu erityisellä taidolla ja paneutumisella. Täydellinen voima, hallinta, kauhu, groteskius, kihelmöivä tuho ja Eric Cutlerin karnevalistinen naamanvääntely kuoleman edessä – kaikki asiaa ja kaikki paikalla!
Chris Reifert, death metalin äänistä ehkä ainoa joka pystyy luomaan vakuuttavia mielenvikaisuuden tunnelmia jokaiseen laulamaansa kappaleeseen, oli saanut pidettyä kurkkunsa ihailtavassa kunnossa. Myös rumpulaukka kulki kuin nuorelta varsalta, eikä vikaa taida olla aivotyössäkään – herran laittamat lakoniset välispiikit olivat nimittäin lajissaan ehkä pitelemättömintä hauskaa, mihin metallikeikoilla on törmännyt. ”You are crazy – and we like it!” Yleisölle esitetty kohteliaisuus tulkoon palautetuksi nyt – ilman Autopsya hulluus menettäisi paljon. Kiitos!
Erityinen ilonaihe ilonaiheen sisällä oli saada kuulla Mental Funeralin (1991) suurimmat kappaleet Juuri Tällä Soundilla – Dead esimerkiksi muuttui käsittämättömän jaloksi, korkealta tulleeksi pimeyden kirurgiaksi, jonka jokainen nuotti kuulosti herpaantumattoman kipeältä. Vielä tätäkin herkullisempaa oli kuulla itselle läheisimmän Autopsy-klassikon Severed Survivalin (1990) vedoista osapuilleen kaksi kolmasosaa samalla soundilla. Ridden with Disease, Disembowel, Service for a Vacant Coffin, ei jumalauta!
Monisyisempi ja kierompi Acts of the Unspeakable (1992), punkimpi Shitfun (1995) ja jopa klassikkoriffejä kaipaava Macabre Eternal (2011) ovat kaikki omilla tavoillaan arvokkaita julkaisuja, mutta silti oli hienointa kuulla yhtyeeltä juuri klassikkolevyjen klassikkobiiseihin painottunut setti, etenkin kun esiintyminen ei ollut mitään jämän jämähtänyttä nostalgiakyynelten heruttelua vaan julkean riivaantunutta suolestusta alusta loppuun.
Vaikka yhtyeen demoja, levyjä, bootlegeja ja livetaltiointeja olisi kuunnellut elämänsä jokaisen päivän, vasta elävänä riittävän äänenpaineen edessä bändin musiikista ja yleisemmästäkin olemassaolon funktiosta voi saada paikkansa pitävän käsityksen. Joko näin, tai sitten vain näimme poikkeuksellisen hyvän Autopsy-keikan poikkeuksellisen toimivassa miljöössä. Kesän paras syy nostaa perse penkistä.
Liikunta jatkukoon tulevina vuosina, eikö niin?