Teksti: Aki Nuopponen Kuvat: Susanna Torsti
Ilosaarirock tuntuu joka vuosi yhä vahvemmin kotiinpaluulta. Monien festarien kohdalla ei voi sanoa samaa, kun olosuhteet ovat monen tapahtuman kohdalla kaikesta hauskanpidosta huolimatta tavalla tai toisella vaivaannuttavia. Ilosaarirockin kohdalla huomaa vuosi toisen perään, kuinka hienoa sinne on palata rentoutumaan mahtavien bändien, hyvän seuran ja upean tunnelman parissa.
Festarin kattaus ei kieltämättä ollut ihan sitä, mitä itse olisin odottanut Ilosaarirockin juhlavuodelta. Näkökulmia on toki monenlaisia, mutta ehkä sitä odotti vielä yllättävämpiä ja mieluisampia isoja nimiä sekä vielä oudompia erikoisempia tapauksia. Niin tai näin, Ilosaarirock pitää vuodesta toiseen kiinni tyylitajustaan kattauksen suhteen. Se kun sopii omaan omituiseen musiikkimakuuni täydellisesti.
Vaikka tämä saattaa tuntua jo vanhan toistolta, on jälleen kerran ihasteltava tapahtuman järjestelyjä. Erityisesti vihreä ote saa itseltäni pitkän hatunnoston, mutta kaiken muunkin suhteen järjestelyt toimivat vähintään hienosti. Ainoa nurinan aihe suuntautukoon järjestysmiehiin, joiden linja tuntuu vain kovenevan vuosien mittaan ja on nykyisellään jo hieman liiankin holhoava.
Lauantai
Bändikattauksen sai täräyttää käyntiin Michael Monroe. En ole koskaan ollut ukon tai edes Hanoi Rocksin fani – tai oikeastaan edes kuuntelija. Silti keikasta välittyi paljon puhtaampi rockfiilis ja soittamisen ilo kuin yhdeltäkään näkemistäni Hanoi Rocksin festarivedoista comebackin jälkeen. Kuunteli tätä kotona tai ei, napakka rock sopi paremmin kuin hyvin päivän avaajaksi.
Von Hertzen Brothers oli puolestaan ensimmäinen odottamani esiintyjä, sillä olen onnistunut missaamaan bändin kaikki Helsingin seudun esiintymiset uuden levyn jälkeen. Stars Alignediin pohjautunut keikka korvasi tilanteen mainiosti, sillä jos puhutaan kotimaisesta progensukuisesta musiikista, tämä veljesbändi kuuluu maamme ehdottomaan kärkijoukkoon, mitä tulee energisiin keikkoihin.
Ilosaarirockiin oli ennustettu pilvistä säätä koko lauantaille, mutta Von Hertzen Brothersin keikan aikana aurinko alkoi kummasti pilkistellä. Olisi ollut suorastaan hulvatonta, jos juuri tällä hetkellä olisi jälleen kerran soinut Bring Out the Sun -eepos, sillä kyseinen kappale manasi auringon esiin Ilosaarirockissa myös pari vuotta sitten.
Hämmentävintä keikassa oli kenties pienimuotoinen yleisökato. Listasijoituksien ja yleisen hehkutuksen ansiosta joukkoja olisi luullut riittävän edes miksauspöytään asti, mutta onneksi sitäkin iloisempi yleisömassa korjasi tilanteen. Veljesten musiikista välittyvä tinkimätön tunne ja aitous on läsnä jo levyllä, mutta Ilosaarirockin-keikka osoitti jälleen bändin olevan parhaimmillaan livenä.
Seuraavan slotin taistelun voitti levyjen tuttuuden mitalla kotimainen Hooded Menace. Valitettavasti jyräävillä death/doom-albumeillaan vaikutuksen tehnyt bändi oli elävänä lähestulkoon koominen kokemus. Yritys oli kyllä kova, vokalistin asusteita myöten, mutta mörinöiden kaiuttua kaiken muun yli ja keikan jäätyä kaikin tavoin pahviseksi alkoi seisoskellessa kummasti mahaa kurnia.
Jos Ilosaarirock ansaitsee jostain asiasta vielä tavallista erityisemmän maininnan, se on festarin ruokakojujen tarjonta. En ole koskaan vieraillut festareilla, joilla olisi tarjolla näin kattavasti ja hienolla hinta–laatu-suhteella kaikkea vegeimmän mätön ja lihaisimpien herkkujen välillä. Itse asiassa tarjonta on jopa niin laaja, että valinnan vaikeus osoittautui lähes ylivoimaiseksi monille seurueessamme.
Kuin varkain olikin jo aika todistaa koko Ilosaarirockin odotetuin keikka: Iced Earthin viimeinen esiintyminen Suomessa Matt Barlow keulillaan. On vaikeaa määritellä sitä tunnetilaa, joka keikan aikana kolkutti takaraivossa. Iced Earth on kuitenkin bändi, jota on tullut kuunneltua viitisentoista vuotta, ja ensimmäistä kertaa tunsin olevani lopullisen tilanteen äärellä tällaisen bändin kohdalla.
Epätodellinen tunnelma unohtui nopeasti, kun Iced Earth asteli tyylikkäästi hitusen myöhässä lavalle ja Matt Barlow’n ilmaantuminen sai Ylex-teltan räjähtämään. Keikan varrella suorastaan syletti, miten vähän yleisöä oli paikalla todistamassa tätä ainutlaatuista keikkaa, mutta edes tämä seikka tai teltan puuroiset soundit eivät onnistuneet heikentämään tunnepitoista kokemusta.
Varsinkin Burning Times, Vengeance Is Mine, Last December ja Travel in Stygian saivat heilumaan armotta, mutta keikan loppupuolella lopullisuuden tunne valtasi jälleen mielen. Jäätävä The Hunter ja erityisesti puskista yllättänyt Something Wicked -trilogia saivat tuijottamaan lasittuneesti lavaa. Ihan kuin sitä olisi halunnut ikuistaa keikasta niin voimakkaita mielikuvia kuin suinkin mahdollista.
Aikaa tunteiluun ei liiemmin ollut, kun väkijoukko alkoi virrata pois Ylex-teltalta. Seuraavaksi oli luvassa päälavan ohittaminen, siellä kun soitti muuan Apulanta. Voi olla että kiivaimmat fanit olivat keikasta innoissaan, mutta muutaman biisin perusteella yhtye soitti ponnettoman väsynyttä keikkaa ja yleisöäkään ei ollut läheskään takavuosien veroisesti. Tekohengitys lienee silti perusteltua.
Tunnelmat vaihtelivat vähintäänkin paljon, kun oli aika todistaa japanilaisen Melt-Bananan otteita Sue-lavalla. Harvoin saa tuntea jonkin bändin menevän yli hilseen tällä tavoin, kun ottaa huomioon oman perverssin musiikkimaun, mutta Melt-Bananan päämäärättömässä kohelluksessa ei taida olla muuta sisältöä kuin kuriositeettiarvoa mahdollisimman omituisten bändien etsijöille.
Lauantain pääesiintyjällä oli kuriositeettiarvoa lähinnä itselleni. Sielun Veljet ei ole koskaan edustanut itseään levyhyllyssäni, mutta esiintymistö odotti silti mielenkiinnolla, varsinkin kun oli lukenut bändin mielipuolisista keikoista monelta suunnalta. Keikan jälkeen onkin ollut hauskaa lukea, miten paljon mielipiteet ovat eronneet toisistaan eri suunnilla.
Keikkaa oli kyllä hauska seurata yllättävän aloituksen kautta noin setin puoleenväliin asti, mutta tätä pidemmälle tyystin tuntematon materiaali ja vain puoliksi toimiva esiintyminen ei kantanut. Tuntui kuin rytmiryhmä olisi todellakin palannut lavalle kymmenien vuosien jälkeen, ja vaikka nokkamiesten esiintymisessä riitti sitä kuuluisaa heilumista, muuttui tämäkin nopeasti kovin väkinäiseksi.
Sielun Veljet taitaa olla niitä bändejä, joiden parissa olisi pitänyt kasvaa, jotta tästä reunionista olisi saanut kaiken irti. Nyt keikka jäi lähinnä laiskojen komppien eteenpäin kuljettamaksi satunnaiseksi pörinäksi ja kolinaksi, jollaista löytyy parempien bändien edustamana paljon lähempää omaa sydäntä. Väsynyt fiilis alkoi vallita yhä enemmän, minkä myötä sopikin valua alueelta mökille päin.
Sunnuntai
Ilosaarirockin sunnuntai oli lähtökohtaisesti melko kuiva päivä esiintyjälistan suhteen, mikä korosti entistä vahvemmin sitä, kuinka ainutlaatuisen hauskaa tällä festarilla voi olla ilman järisyttäviä bändejä tai suuria annoksia ilolientä. Pitkin päivää tulikin palloiltua eri puolilla aluetta, tavattua paljon ihmisiä ja nautittua auringon loputtomasta voimasta.
Viimeistään tässä kohdassa on enemmän kuin sopivaa mainita kolmas Ilosaarirockin parhaista puolista: Rentolava ja sen lähiympäristö. Kolahtipa letkeämpi musiikki jazzeineen, reggaeineen ja etnisine välähdyksineen miten vähän tahansa, tämän järvenrantalavan vetovoimaa ei yksinkertaisesti voi kehua liikaa. Jos Suomessa järjestettäisiin Woodstock, tunnelma olisi varmasti lähellä tätä!
Vaan osui sunnuntaille niitä bändejäkin. Muutamien liiankin tuttujen metallipartioiden jäätyä väliin tuli iltapäivällä todistettua ensimmäisenä Stam1na. Kuten varmasti moni muukin, allekirjoittanut on ehtinyt kyllästyä Stam1naan lähes yhtä monta kertaa kuin bändiltä on ilmestynyt levyjä. Silti sitä saa huomata kerta toisensa jälkeen nauttivansa joukon keikoista täysin rinnoin.
Onhan Stam1nan esiintymisessä nykyisellään jo rutinoitunutta kohkaamista, moppien pyörittelyä ja luokatonta huumoria, mutta lemiläisten ehdottomuus vain toimii. Kuluneimmatkin biisit kolisivat täysillä, ja Hyrden miksauskopin ympäri yltäneen juoksulenkin kaltaiset tempaukset vain korostivat sitä, kuinka tämä bändi ei ole vielä vuosienkaan jälkeen turtunut keikkailuun.
Pian Ylex-lavalla koettiin ihan toisenlaista energiaa norjalaisen Kvelertakin muodossa. Nyt kun bändin on todistanut pari kertaa livenä ja joukon ainokainen levy on ollut kevään mittaan runsaasti soitossa, voi vain toivoa, että nämä norjalaiset sekopäät onnistuvat pitämään homman tuoreena myös jatkossa. Nyt on nimittäin kylvetty erittäin potentiaalisen bändin siemenet.
Kvelertak ei ole keikoillaan ehkä ihan levytystensä mittainen bändi, mutta kauaksi tästä ei jäädä. Oikeastaan kukaan bändin jäsenistä ei jää sivustakatsojaksi tässä hardcoremaisessa riehumisessa, joka tukee poukkoilevaa musiikkia täydellisesti. Jos Melt-Banana jäi etäiseksi kokemukseksi, Kvelertak onnistui täyttämään tämän vuoden Ilosaarirockin sekoilukiintiön sitäkin maittavammin.
Ristiriitaisuus lienee se sana, joka kovastaa parhaiten yhdeksi monista Steven Wilsonin projekteista miellettyä Blackfieldia ja sen Ilosaarirockin-keikkaa. Blackfield on julkaissut aiemmin pari sulavaa levyä, mutta kaksikon tuorein kokopitkä Welcome to My DNA herätti lähinnä myötähäpeää ja aiheutti sitäkin syvempää harmistuneisuutta. Tästä tunteesta ei meinannut päästä irti keikallakaan.
Onneksi Steven Wilson ja Aviv Geffen tekivät parhaansa tämän sivuuttamiseksi. Siitä ei nimittäin pääse mihinkään, että Blackfieldin vuoroin lumoavan seesteinen ja vuoroin raivoisan aggressiivinen esiintyminen loi keikalle todella elävää dynaamisuutta. Monessa kohtaa keikan huomasikin olevan yhtä hyvä kuin kulloinkin soitetun biisin, jolloin suurin osa kolmoslevyn materiaalista söi tunnelmaa.
Sitä mainittua ristiriitaisuutta korostivat myös molemmat nokkamiehet. Steven Wilsonin lähes lakonisen hillitty ja hetkittäin purskahteleva esiintyminen on muodostunut miehen tavaramerkiksi, mutta Aviv Geffenin habitus ja eleet sopisivat paljon paremmin joko Euroviisuihin tai huonoon pornobaariin. Ehkä kyse on silti siitä kuuluisasta itsenäisyydestä.
Niin erilaisia tapauksia kuin Red Sparrowes ja Aphex Twin ovatkin, söi näiden kahden päällekkäisyys jo ennen festaria. Tilanne oli nopeasti korjattu, sillä Red Sparrowesilla aloitettu läpileikkaus kääntyi nopeasti Aphex Twinin eduksi. Red Sparrowes on kyllä levyltä lumoava bändi, mutta uuden levyn materiaali ja keikan eleetön pirstaleisuus saivat mielen kääntymään nopeasti Ylex-lavan suuntaan.
Aphex Twin olikin sitten ihan toista maata. Setti saattaa olla kaukana monen Infernon lukijan mausta, mutta varsinkin dj-setiksi keikka oli vähintään hämmentävä. Monista pääosin tutuista kappaleista oli tehty mitä omituisimpia remixauksia, ja kun näitä vielä sävytettiin leuat loksauttaneilla visuaalisuuksilla, Ilosaarirockin voi sanoa saaneen arvoisensa lopetuksen hyvinkin häiriintyneellä tavalla.
Takana on kenties kattaukseltaan heikoin kokemani Ilosaarirock, mutta muuten viikonloppu oli oman kuusivuotisen ilorockailuni historiassa yksi mukavimmista. Tämä jos mikä kertoo, miten upea festari Ilosaarirock on. Erästä vanhaa suomalaista tv-ohjelmaa lainatakseni: ”Se ei ole ainoastaan hyvä, vaan se on Suomen paras.”