Teksti ja kuvat: Vilho Rajala
Juhannuksen alkuvoimainen tunnelma ja metallimusiikki sopivat yhteen erinomaisesti. Tämä on oivallettu Nummijärvellä, jossa Nummirock juhlittiin tänä vuonna kerrassaan poikkeuksellisissa oloissa. Näillä festareillahan pitäisi olla yöllä hallaa ja päivällä sataa vettä vaakasuoraan, vaan ei! Aurinko kärvensi hehtaareittain juhlakansan nahkaa etenkin perjantaina, eikä lauantainakaan tullut pisaran pisaraa vettä.
Jo torstaina olisi ollut mahdollisuus ottaa vauhtia kaljatelttalavoilta, mutta harmikseni pääsin paikalle vasta perjantaina, jolloin päälavoilla alkoi tapahtua.
Perjantai
Swallow the Sun sai kunnian avata festivaalin päälavan ohjelman. Keikka alkoikin parhaalla mahdollisella tavalla eli teknisillä ongelmilla. Onneksi ropleemi saatiin hoidettua pois alta nopeasti ja päästiin asiaan.
Kiertuekilometrit näkyvät tämän bändin esiintymisessä hyvällä tavalla. Kuusikko on lavalla varma asiastaan, ja se asia on painavaa. Juhannusaaton aurinkoon synkistely ei tietenkään ihan parhaalla tavalla istunut, mutta kyllä siinä oikeaan tunnelmaan pääsi. Mikko Kotamäen estoton röökaaminen suoraan ”No Smoking Area” -lappujen yläpuolella huvitti, pisteet siitä.
Pisteet myös safkamyyjälle, joka tokaisi Kaaoksen ystävät -paitani nähdessään, että ”no sinä olet tullut oikeaan paikkaan”. Kaaos näet hallitsi Nummirockissa sen verran, että StS:n jälkeen seuraava näkemäni keikka oli niin ikään päälavalla esiintynyt Kotiteollisuus.
Näköjään piti täyttää kolmekymmentä ennen kuin Kotiteollisuus alkoi puhutella. En oikein tiedä onko se nyt kriisin paikka. Varmaan on. Siis ei se, että olen 30, vaan se, että Kotiteollisuus puhuttelee.
Ainahan näiden keikoilla on viihtynyt, mutta nyt kävi niin, että huomasin bändillä olevan jotain biisejäkin. Täytyy erikseen mainita, että Meren mutaa osui niin sanotusti maaliinsa.
Miitri Aaltonen oli näilläkin festareilla työn sankari sekä lavalla että miksaushommissa. Miehen kitarointi tuo Kotiteollisuuden soundiin erittäin miellyttävää maustetta kaiken kulmikkuuden keskelle. Hauskaakin näkyy olevan, ja sehän on pääasia.
Seuraavana tärppinä päästiin sitten Nummen tämän vuoden ainoaan amerikkalaiseen eli Fear Factoryyn. Bändin nykykokoonpano on muotoa 2+2 eli kaksi varsinaista ukkoa ja kaksi täytemiestä. Kaikki kunnia Mike Hellerille ja Matt DeVriesille, mutta ei heitä kyllä yleisöstä kukaan seuraa.
Dino Cazares paisuu paisumistaan ja Burton C. Bellillä on merkillistä ja harvinaista karismaa. Lavan takana mies vaikuttaa siltä kuin häntä ei oikein olisikaan, mutta lavalla hän on läsnä senkin edestä. Äänestä löytyy edelleen aito ja oikea räyhäkkyys. Ottakaa nykylaulajat mallia miten huudetaan.
Jos Bellin karisma unohdetaan, ei pelkotehdas mitään unohtumatonta tarjoillut. Tarkkaa soittoa ja tiukka settilista, mutta hivenen väsähtänyt esitys. Olisiko ollut niin, että pitkä ajomatka metsän keskelle vei voimat.
Odotan suurella mielenkiinnolla marraskuisia klubikeikkoja, koska kun Bell kävi kolmen aivan eri jätkän kanssa Pakkahuoneella vuonna 2006, keikka teki todella kovan vaikutuksen.
Ilta jatkui De Lirium’s Orderin death metal -väännön parissa. Yhtye soitti kaljatelttalavalla tutun taiturimaisesti ja vähäeleisesti. Juha Kupiaisella on kyky saada konstikkaan oloiseen ilmaisuun koukkuja ja fiilistä. Siihen ei ihan joka jannu pysty.
Turmion Kätilöt järjestivät Inferno-lavalla sen sortin juhannustanhut, että sellaiseen pystyvät vain nämä hullut. Hulluus oli vallalla myös yleisössä, jossa tanssijalka vispasi ja laulu raikasi. Bändin biisit eivät ole koskaan oikein tehneet meikäläiseen vaikutusta, mutta kyllähän tämmöinen koheltaminen on livenä viihdyttävää seurattavaa.
Hulluusteemalla jatkettiin vielä päälavalla. Stam1na ei tehnyt parasta mahdollista vaikutusta Provinssissa, mutta nyt kun soundi oli kunnossa ja meininki muutenkin katossa, esitys oli totutun vakuuttava.
Onhan sitä ennenkin hämmästelty mutta hämmästellään nyt taas. Miten on mahdollista, että kaiken kohkaamisen ja soitinten paiskomisen lomassa yhtye onnistuu soittamaan biisinsä näin virheettömästi? Osa kappaleista tuntuu vieläpä lähtevän kerta kerralta kovemmalla ylitempolla, hyvänä esimerkkinä Hammasratas.
Keikan kohokohdaksi nousi uuden Nocebo-levyn ”slovari” Lepositeet. Mistä lie johtui, mutta jotenkin se istui juhannusyön tunnelmaan kuin känninen festarivieras kusiaispesään. Tästä bändistä nauttii aina.
Shearin Alexa Leroux venytteli vielä äänijänteitään kaljatelttalavalla, mutta Stam1nan tarjoaman kokovartalohieronnan jälkeen oli vetäydyttävä kohti leiriä.
Lauantai
En ainakaan muista, että olisin ennen käynyt Nummijärvessä uimassa, mutta nyt tuli sekin neitsyys menetettyä. Hyvä niin, sillä aamuinen pulikointi karkotti krapulan hetkessä ja antoi kummasti virtaa.
Alueelle lampsiessani kaljatelttalavalla pauhasi tamperelainen Avenie, jonka melodisen metallin parissa piti viipyä tovi. Bändissä taitavat olla kaikki jäsenet vaihtuneet jo kahteenkin kertaan, mutta mikäs siinä, kun homma toimii nykyisellä porukalla tähän malliin.
Nummirockin järjestäjiltä on hieno ele päästää myös hieman tuntemattomampia bändejä kaljatelttalavalle, etenkin kun lava on sijoitettu strategisesti festarialueen portin välittömään läheisyyteen.
Mikko Herrasen festarikeikkadebyytti Inferno-lavalla herätti yleisössä uteliaisuutta. Miehen kyvyt kyllä tunnetaan, mutta mikä on meininki nyt, kun takana on koko kansan sydänten sulatus televisiossa ja käsillä uunituore suomenkielinen soololevy?
Herranen ainakin antoi kaikkensa. Mies huusi biisiensä angstia ilmoille raivokkaan päänhakkauksen tahdissa ja teki selväksi, että on tosissaan. Olkoonkin, että Kylmä maailma -levyn ihmisvihamieliset tekstit eivät oikein kohdanneet festarifiiliksen kanssa.
Musiikillisesti Herranen liikkuu jossain alternativen, nytkymetallin ja rockin välimaastossa. Laakista kaaliin takertuvat kertosäkeet kuuluvat asiaan. Taustabändille pitää antaa erityismaininta. Ensiluokkaista groovea ja soundia.
Viikatteen keikkaa päälavalla en ikävä kyllä nähnyt kuin vilaukselta, mutta kaihoisa tunnelma levittäytyi festarialueelle ihan audiomuodossakin. Missausten sarjaa jatkoi Before the Dawn ja täytyy sanoa, että sen olisi voinut käydä kyllä katsomassa, nyt kun on uusi kokoonpano ja kaikkea. Pahoitteluni Tuomas Saukkoselle.
Sparzanza oli festivaaliohjelman outolintu. Raskaasta radiorotaatiosta nauttiva ruotsalaisryhmä osaa asiansa erittäin hyvin ja Fredrik Weileby on laulajana ensiluokkainen, mutta se kuuluisa jokin tästä puuttuu. Kun ei vaan resonoi, niin ei resonoi.
Siispä Carnalationin kimppuun kaljatelttalavalle. Seinäjokinen death metal -ryhmä täräytti aiemmin tänä vuonna täysillä kuonoon Deathmask-levyllään, enkä ole onnistunut näkemään bändiä livenä ennen tätä.
Sitähän se oli itseään. Tolkuttoman hyvää soittoa, brutaaleja biisejä, hurttia huumoria. Tykkäsin. Arvostan. Carnalation on hyvä esimerkki siitä, että aina ei tarvitse tavoitella mitään erikoista. Jos perusasetuksilla saadaan homma toimimaan tällä tavalla, sehän riittää.
Inferno-lavalla melskasi seuraavaksi Mokoma, joka esiintyi alueella jo perjantaina akustisesti. Rantalava on bändille vanha tuttu ja täynnä hyviä muistoja, eikä yhtye jättänyt kylmäksi nytkään. Vanhojen hittien lomassa kuultiin uusikin biisi, jonka nimi taisi olla Kuollut, kuolleempi, kuollein. Se kuulosti ihan Mokomalta.
Ja vielä uuden Infernon kansikuvapojat eli Sabaton! Ruotsalaiset olivat ladanneet lavanreunat täyteen pommeja ja tarjoilivat kunnon valoshow’n. Mutta mutta! Mikäs meininki tämä nyt on, että uuden Carolus Rex -levyn kiertueella soitetaan vain kaksi (2) kappaletta kyseiseltä levyltä!
Olisihan se nyt ollut komeata, jos keikan olisi startannut Lejonet från norden, mutta niin vain sieltä paiskattiin sama vanha Ghost Division. Tunnelmaa latisti entisestään se, kun kolmantena kuultiin uuden levyn Gott mit uns englanniksi.
No sentään itse nimibiisi tuli ruotsiksi, vaikka Joakim Brodén sekosikin sanoissaan. Annetaan anteeksi, onhan se varmaan aika paha rasti ottaa sama kappale kahdella kielellä haltuun ja vaihdella versioita tien päällä edestakaisin.
Uusi kokoonpano osoitti, että täältä pesee. Brodén spiikkasikin jossain välissä kuinka hienoa on, että uudet kaverit on otettu kaikkialla niin hyvin vastaan.
Primo Victoria ja Metal Crüe saattelivat runsaslukuisen fanikansan takaisin leireihinsä. Kyllä täällä kannatti käydä taas kerran.