Live: Rammstein – Helsingin Hartwall Areena 15.2.2012

Teksti ja kuvat: Janne Pappila

Olipa kerran 1994 perustettu saksalainen industrialmetallibändi nimeltä Rammstein. Tässä bändissä vaikuttivat laulaja Till Lindemann, kitaristi Richard Z. Kruspe, kitaristi Paul H. Landers, basisti Oliver ”Ollie” Riedel, rumpali Christoph Schneider ja pääosin synasta vastaava überfriikki Christian ”Flake” Lorenz. Nimensä he ottivat 1988 Ramsteinin kaupungissa tapahtuneesta ilmailuhistorian pahimmasta onnettomuudesta, jossa kuoli kymmeniä ja loukkaantui satoja ihmisiä italialaisten lentokoneiden törmättyä toisiinsa. Nimi ylimääräisen m-kirjainen kera on nokkela sanaleikki, joka vihjaa että kyseessä on lentoturman lisäksi myös muurinmurtaja. Nämä iloiset veijarit tykkäsivät kiertää maailmaa laulaen kaksoismerkityksin muun muassa kannibalismista, perversioista, sadismista, pedofiliasta ja insestistä sekä ympäristökatastrofeista. Eräänä päivänä velikullat päättivät yksissä tuumin saapua kaukaiseen ja kylmään Suomeen, missä heillä oli niin kivaa, että he tulivat siitä lähtien aina parin vuoden päästä uudestaan. Näin, lapsukaiset, syntyi päivämääräkäsite nimeltä ”Rammstai”.

Saavun paikan päälle tietoisesti vähän ennen Rammsteinia, koska en yksinkertaisesti kokenut mitään tarvetta kuulla enkä nähdä lämppärin edesottamuksia hyvin hyvin pienellä etulavan suikaleella. Tänä vuonna Saksan suurin ja kaunein lavashow on uudistettu joulukuussa julkaistun Made in Germany -levyn tiimoilta, ja löydän odotukset korkealla paikan ennen ensimmäisen näytöksen alkua. Valot himmenevät ja industrialkolinasta koostuva taustanauha alkaa soida. Hetken yleisössä ihmetellään, että mitä, missä ja miten.

Yhtäkkiä katosta alkaa laskeutua valaistu laskusilta ja spotit hakeutuvat hallin takaosaan. Mies tulee ulos soihtua kantaen ja johdattaa perässään sekalaista seurakuntaa pahaenteisen rumpaloinnin saattelemana. Suomen lippuakin mukanaan kantava joukkio tunkeutuu yleisön läpi suunnilleen keskelle salia, mistä alkaa nousta pienempi lavantapainen ylöspäin. Pienen lavan reunojen valospotit nousevat ylös hallin kattoon asti ikään kuin kalterit joukkiolle muodostaen. Viimeistään tässä vaiheessa selviää tietämättömimmillekin, että bändi on saapunut keskuuteemme. Kuin olympiatulta kuljettaen jäsenet kävelevät yksi kerrallaan siltaa pitkin päälavalle, pysähtyvät riviin ja odottavat, kun Ollie vie soihdun lavan reunassa olevan padan luo ja sytyttää siihen tulen ikään kuin ilmoittaen: ”Let the games begin.” Tästä alkaa Till Lindemannin saksankielinen laskenta, joka ilmoittaa faneille Sonne-biisin alusta. Seuraavat pari tuntia on aivan silmitöntä audiovisuaalista ilotulitusta, joka takoo jokaisen paikallaolijan tietoisuutta ravisuttavin tehokeinoin.

Rammsteinin lavashow’hun on kuulunut alusta saakka tietyt asiat, kuten huikean kookkaat pyrolieskat, kipinäsateet, pommien pauke, käsikirjoitettu teatraalisuus ja lyriikoiden vihjaamien teemojen visuaalinen esittäminen. Bändi ei petä tälläkään kertaa, ja kaikki se mistä Rammstein tunnetaan, tarjoillaan isolla kauhalla – siitäkin huolimatta ettei yleisö, joko tyrmistyneisyyttään tai välinpitämättömyyttään, juurikaan mylvi. Huomaan myös, että salin permanto-osia on jätetty aivan käsittämättömän väljäksi! Keikka on loppuunmyyty, lippuja jaettu noin 12 000 ja silti tilaa olisi helposti vielä sadoille! Katsomossa ei sentään näy juurikaan tyhjiä paikkoja…

Liekö tästä vai puhtaasti uupumuksesta johtuen Till vaikuttaa hieman suorittavalta ja lakoniselta. Mies hoitaa tonttinsa takuuvarmasti ja tyylillä, mutta se viimeinen into tuntuu uupuvan. Itse näin bändin 2010, kun he viimeksi toivat sirkuksensa kaupunkiin, ja täytyy sanoa, että keikka iski omaan tajuntaani tehokkaammin. Tuntuu, että show’kin oli paremmin ”kirjoitettu”. Nyt ainakin alkuosio keikasta menee vähän ”soitellen”. Mein Teil tuokin sitten jo rockoopperaa lavalle, kun pääkokki Till saapuu padan äärelle soppaa hämmentämään. Padassa on epileptisen häikäisevään asuun sonnustautunut Flake. Tillin mikrofonina on valtava kokkiveitsi. Biisin loppuosassa tämä ”master chef” kipaisee liekinheittimen ja pistää padan tulille parikin kertaa, Flake sen sisällä. Parit pommit räjäytetään padan edessä, kuin merkiksi että valmista tuli. Mutta paisti pirulainen karkaakin padasta ja juoksee pyrstö sauhuten pitkin lavaa. Eipä hätää, katosta pudotetaan parit pommit niskaan ja yritetään osua karkulaiseen. Valitettavasti ”ihmissädetikku” karkaa lavan uumeniin, ja yleisö jää tälläkin kertaa ilman kosketinsoittajan kyljystä.

Maininnan ansaitsee myös biisi Links 2, 3, 4, joka on tehokkaassa poljennossaan vailla vertaa. Bändi marssii ääniraidan tahdissa lavalle yleisön taputusten saattelemana ja aloittaa infernaalisen paiskomisen. Puolivälin tienoilla lavalta huudetaan Links! ja yleisö vastaa nyrkit pystyssä ”ÖÖRRRRRRGGGGHHHH!” tai jotain sinnepäin… Du Hast -biisin aikana ammutaan ilotulitteita salin keskiosaan, josta ne palaavat takaisin lavalle. Haifisch kuljettaa Flaken kumiveneellä yleisömerelle verkkoja kokemaan. Kaikesta huolimatta ihmiset tuntuvat edelleen innottomilta!

Bück Dich -biisin alussa kitaristi Richard sniikataan keskilavalle, jolla mies aloittaa yksin koskettimien turvin biisin intron, joka kuulostaa allekirjoittaneen herkkiin muusikonkorviin lähes rave-toiminnalta. ”Riku” yrittää saada jengiä villiintymään, mutta muutamia random-hihkumisia lukuun ottamatta ihmiset eivät krebaa… Laskusilta laskeutuu, ja lavan uumenista saapuu konttaamalla ”gimp-valjakko” ruoskijanaan irvokas shemale-Marilyn. Lopulta päästään pikkulavalle, ja tässä vaiheessa selviää, miksi kutsun sitä pikkulavaksi: kangasrievun uumenista paljastuu rumpusetti! Lavalle nostetaan muutkin soittimet, ja seuraavat pari biisiä kiskotaankin noin 3×6-metriseltä korokkeelta salin keskeltä. Välillä viedään Flakea kirjaimellisesti narussa kuin naapurin pässiä. Ohne Dich -herkistelyn aikana lasketaan laskusilta ja näyttelijät palaavat isolle lavalle. Till sanoo ensimmäiset sanansa yleisölle: ”Das war Rammstein, thank you very much. Kiitos.” Ensimmäinen näytös on ohi.

Lavalle palataan piakkoin ja tällä kertaa katsojat yllättäen. Apocalyptica tulee aloittamaan biisin Mein Hertz Brennt. Sellot sopivat tähän kuin nakutettu, ja sovitus toimii mainiosti. Tillin rinnuksissa sykkii punainen valosydän, kun Pohjolan poikain piiskat pyörivät poljennon painikkeena. Edelleenkään jengi ei mylvi tai räjähdä. Suoritus tuntuu olevan standardi niin lavalla kuin katsomossa. Rammstai osuu toki keskelle viikkoa, tälläkin kertaa, mutta ihan jo pelkkä show ansaitsisi pähkinäksi muuntautumisen.

Vielä käydään Amerikassa ilmoille kiiltävää silppua tämän supervallan väreissä ampuen, minkä jälkeen kerrotaan, mitä Till tahtoo. Ich Will -biisin aikana pyydetään suomeksi ”kädet ilmaan”. Kerran vielä kiitokset, ja toinen poistuminen lavalta. Moni yleisöstä lähtee valumaan ulospäin. Satun itse stalkkerointieni johdosta tietämään, ettei show ole ohi ennen kuin kyrpätykki laulaa. Sitä ennen kuitenkin saadaan lavalle mekaanisin siivin varustettu Engel, joka syöksee lieskat siipiensä kärjistä. Vihdoin viimein alkavat tutut tahdit, jotka ilmoittavat, että kohta halutaan pimppaa! Tässä vaiheessa kuulen koko illan kovimmat äänet yleisöstä, ja mieleen juolahtaa väistämättä ajatus, ”V***N punaniskat…” No, nauru on paras lääke… Biisin lopussa Till ratsastaa edelliskerran tapaan kyrpätykillä vaahtoa eturivien niskaan suihkuttaen. Symboliikka on toki mainio, mutta tokalla kerralla väsynyt vitsi ei jaksa enää naurattaa vedet silmissä.

Kaiken kaikkiaan käteen jää (bändin mällit lukuun ottaen) kelpo konsertti herrain diskografiasta ja huomattavasti viihdyttävämpi parituntinen kuin monilla nykypäivän ykkösnimillä. Se, että bändi tekee taudin lailla toimivia hittejä, ansaitsisi myös arvoisensa uuden lavashow’n! Todettakoon vielä sekin, että ilman valoja, pommeja, lavasteita ja loppuun asti kelattua toteutusta rammsteinit olisivat aivan HELVETIN tylsiä esiintyjiä.