Teksti ja kuvat: Janne Pappila
Soilwork, yksi Göteborg-metallin suurista pioneereista, palasi Suomeen heittämään odotetun klubikeikan. Aiemmin kesällä bändi oli käynyt Vantaan Myötätuulirockissa ja Mikkelin Jurassic Rockissa ilahduttamassa melodeath/metalcore-kansaa pääesiintyjän ominaisuudessa.
Saavuin mestoille puoli kymmenen nurkilla, ja siinä vaiheessa salissa oli vasta muutama innokas nojailemassa mellakka-aitaan. Nosturiin hakeutuminen on toki aina oma projektinsa aavistuksen syrjäisemmän sijaintinsa puolesta. Ilmoitetun kello kymmenen tienoilla porukkaa oli jo hieman reippaammin, ja lauteille oli määrä nousta kotimaisen Axegressorin.
Turkulaiset starttasivat vanhan koulun thrashmoottorinsa kiitettävällä energialla. Tiukasti soittava nelikko paiskoi asiansa ilmoille hyvin selkeästi. Valitettavasti yleisö ei kuitenkaan lämmennyt kovinkaan mainittavasti. Liekö syynä aavistuksen vaisu ulkoinen ulosanti ja muusikoiden paikallaan patsastelu? Metalliperinteiden mukaisesti laulaja Jussi Helenius pyysi pittiä, mutta kansa ei vastannut. Vähitellen setin aikana yleisöä tuli lisää, ja myöhemmässä vaiheessa ihmiset alkoivat ymmärtää bändin punaisen langan. Tyylilaji oli kuitenkin sen verran eri oksalla illan pääaktin kanssa, ettei pelkästään Axegressorin vuoksi lippunsa ostaneita ollut mukana kovinkaan monta.
Roudaustauolla mestat läpi kierrettyäni huomasin, että Soilwork vetää porukkaa kiitettävästi. Lippuja on silti hyvin saatavilla loppuun asti. Alakerran baari, sen ulkoterassi, yläkerran parvi ja tietysti itse sali alkoivat jo olla tiuhaan erinäköisillä mustanpuhuvilla hahmoilla täytettyjä.
Yhdentoista jälkeen verhot sitten lävähtivät auki, ja takaa hyökkäsi rykmentti harvinaisen energisiä ja ennen kaikkea kunnioitettavan auktoriteetin omaavia herrasmiehiä. Laulaja Björn ”Speed” Strid keikkui monitorien päällä melkein yleisön puolella, kitaristi Sylvain Coudret, sekopäinen mutta ennen kaikkea leikkisä basisti Ola Flink ja toista kitaristia, Peter Wichersia selkävamman vuoksi tuuraamassa ollut Christopher Malmström (Darkane) esiintyivät raivokkaasti. Lavan takaosassa tonttejaan hoitivat konemaisella tarkkuudella nakuttanut rumpali Dirk Verbeuren ja innokkaasti moshannut kosketinsoittaja Sven Karlsson.
Bändistä paistoi kilometrien päähän todella hyvä yhteishenki ja yleinen vire, kun he hymyilivät vuoronperään toilailuilleen. Aivan hervottomaksi äityi myös yleisö ja vastasi samalla mitalla takaisin. Pitti pyöri lähes koko keikan ajan salin keskivaiheilla, ja esiintyjät kyllä noteerasivat fanien valtavan sarvipäisen innostuksen. Välispiikeissä Speed kertoi, missä he olivat aiemmin tänä vuonna Suomessa soittaneet, kiitteli enemmän kuin lämmintä vastaanottoa ja paljasti, että tuuraaja oli ekaa kertaa Suomessa soittamassa. Yhdessä välissä pyydettiin myös, että yleisö tekisi ”svedupellen” ylpeäksi. Ja mehän teimme! Aivan käsittämättömästä kuumuudesta huolimatta.
Musiikillisesti liikuttiin pääosin Soilworkin melodisemman ja ”hitimmän” matskun voimin. Setti aloitettiin kuitenkin huomattavasti vanhemmalla, 2002 ilmestyneen Natural Born Chaos -levyn raidalla Follow the hollow. Tätä seurasi hittilevy Stabbing the draman The Crestfallen, jonka jälkeen päästiin uuden albumin, The Panic Broadcastin materiaaliin.
Meininki oli koko ajan ylimmillään, ja tiettyjen uudempien hittien kuten Epitomen tai Let This River Flow’n kohdalla yhteislaulu oli komeaa kuultavaa. Kyseisten biisien, tai ainakin jälkimmäisen, aikana tartuttiin ”sitä tiettyä henkilöä” vyötäröltä tai kädestä vähän tiukemmin. Vuosimallin 2011 Soilwork on melodinen ja helposti lähestyttävä. Ja miksei olisi, kun materiaali on noinkin komeaa. Välillä otettiin luulot pois Sadistic Lullabyen kaltaisella paahdolla.
Välillä artistinkin piti huolehtia nestetasapainosta, ja pojat kaatoivatkin toisilleen suoraan pullon suusta jotain miestä vahvempaa. Suomessa kun ollaan, muistetaan aina kysyä, että ”are you drunk yet?”, mihin yleisö vastaa asiaankuuluvalla tavalla. Ja lavalta tule takaisin, että ”drunk on Salmiakki”. Myös Jaloviina sai oman maininnan.
Parvella meno oli hieman maltillisempi, ja perus ”nojaan kaiteeseen naama peruslukemilla ja nyökytän päätäni 5–10 senttiä eestaas” on se vakiintunut tapa nauttia keikasta. Alhaalla tästä ei ollut mitään tietoa, ja Speed toivotti As We Speak -biisin aikana yleisön hyppimään ylös ja alas, minkä kansa toteuttikin komeasti. Loppusetin aikana nähtiin muun muassa basistin ja kitaristin juoksuskaba. Lopuksi kiiteltiin sydänten pohjasta mieletöntä vastaanottoa, ”WOW Helsinki”, minkä jälkeen miehet katosivat bäkkärille.
Melko pitkäksi äityneen ”we want more” -tauon jälkeen kuultiin vielä harvinaisempi herkkupala – ensimmäistä kertaa missään livenä esitetty Enter the Dog of Pavlov –, tosin varoitellen, että luvassa saattaisi olla Spinal Tap -hetkiä. Taustanauha kyllä kieli, ettei kyseessä ollut mikään keikan hurmoksen aiheuttama spontaani päätös. Ja ettei kellekään tulisi paha mieli, lopuksi vielä ”puukotettiin draama”. Takuuvarma lopetus sai tämänkin pitkätukan avaamaan yleensä visusti kiinni pysyvän ponnarinsa…
Soiton lakattua saatiin ne lopullisemmat kiitokset yleisölle, bändin taustajoukoille ja Axegressorille sekä ilmoitus, että luvassa olisi hieman poikkeuksellisempi mutta oikein miellyttävä järjestely: bändin jäsenet valuisivat narikan tietämille pykättyyn pöytään ja sainaisivat omia tai ostettuja tuotteita.
Erittäin hyvää asiakaspalvelua, jos allekirjoittaneelta kysytään. Kaikin puolin ilta oli menestys, ja fanit saivat varmasti sen mitä odottivat, tai jopa enemmän.
Settilista:
Follow the Hollow
The Crestfallen
Late for the Kill
Night comes Clean
Like the Average Stalker
Sadistic Lullabye
Epitome
Rejection Role
The Chainheart Machine
Let This River Flow
Two Lives
As We Speak
Bastard Chain
Nerve
//
Enter the Dog of Pavlov
Stabbing the Drama