Teksti: Toni Keränen Kuvat: Lauri Ylitalo
Jo 20. kerran järjestetty Sweden Rock Festival helpottaa isojen nimien tuomista myös Suomen keikkakesään. Samana viikonloppuna järjestetyn Sauna Open Airin kanssa yhteisiä esiintyjiä olivat Ozzy Osbourne, Judas Priest, Helloween, Saxon, Qüeensryche ja Accept.
Paria päivää aiemmin Helsingissä esiintyneen Whitesnaken Sweden Rock -keikan erikoisuutena oli Bernie Marsdenin (rivistössä mukana vuosina 1978–82) ja Adrian Vanderbergin (1987–1997) saaminen paikalle. Yllätysvierailuista tiedettiin jo ennakkoon, mutta itse nimet pidettiin salassa. Toiveikkaimmissa huhuissa väläyteltiin Jon Lordin ja Ian Paicen nimiä, mutta Deep Purple Mark III:n osittainen reunion jäi nyt toteutumatta.
Kitaristikaksikonkin vierailua olisi voinut hyödyntää yllättävämmillä biisivalinnoilla, ja henkilökohtaisesti esimerkiksi Vandenbergin kanssa kynäillyn Sailing Shipsin kuuleminen olisi luultavasti tuonut kyyneleet silmiin. Toisaalta Emmerdale-hahmon näköisen pönäkän Marsdenin leveää hymyä oli hauska katsella. Herran bluesahtavan ilmava soitto oli myös mukavaa vaihtelua nykyisen kokoonpanon Beach–Aldrich-parin turboahdetulle soitannalle.
Sauna Open Airista löytyy näiltä sivuilta oma juttunsa, joten tilaa ei kannata tuhlata liikaa päällekkäisiin arvioihin. Judas Priestistä on kuitenkin sanottava, että yhtye elää yllättävää uutta kukoistusta. Esiintyminen oli virkeää ja Rob Halfordkin tuntui saaneen sekä äänensä että liikuntakykynsä takaisin. Kun vielä ensi levylle on luvattu Painkiller- ja Defenders of the Faith -vaikutteita, vähitellen voisi alkaa toivoa, että bändi pyörtää päätöksensä suurilta kiertueilta väistymisestä.
Kaiken Sweden Rock -nautinnon hintana ovat päällekkäiset esiintymisajat ja merkittävienkin keikkojen menetys. Yli 70 esitystä ei yksinkertaisesti ehdi juosta läpi. Esimerkiksi Joan Jett meni nyt ohi, koska funkkaavasti stonerrokkaillut Clutch yksinkertaisesti pakotti seuraamaan keikkansa loppuun asti. Todistajanlausunnot kertoivat Joan Jettinkin lunastaneen odotukset kovalla intensiteetillä. Kyynel.
Glam/sleaze-osastolla Crashdiet avasi pelin vakuuttavasti, mutta yleisö ei ehkä vielä ensimmäisen päivän alkuillasta ollut aivan festivaalitunnelmissa. Nousevaan amerikkalaisyhtyeeseen Black Veil Bridesiin kohdistui suuria odotuksia näyttävän Nikki Sixx -imagonsa ja muutamien ennakkoon kuultujen kappaleiden vuoksi, mutta nuoret jätkät eivät aivan läpäisseet testiä. Oo-oo-oo-hoilottelu ei aivan riitä joka kertosäkeen selkärangaksi. Esiintyminenkin oli mallikkaista poseerauksista ja aktiivisesta liikkeestä huolimatta jännittyneen oloista. Keskiviikon pelasti Hardcore Superstar, joka vetäisi läpi koko vuoden 2005 nimikkolevynsä. We Don’t Celebrate Sundaysin aikaan yleisö lauloi ja juhli riemuissaan sadekelistä huolimatta.
Viisi lavaa käsittävän ja 33 000 vierasta vetävän alueen päälava vaatii esiintyjältä stadionluokan karismaa. Vertailut kertovat omaa kieltään. Toisena päivänä ykköslavan korkkasi sinällään viihdyttävä Buckcherry, joka kuitenkin vaikutti hyvin pieneltä suurissa kulisseissa. Tasan vuorokauden päästä samassa paikassa aloittaneen Mr. Bigin veto taas oli aloituskappaleesta Daddy, Brother, Lover, Little Boy lähtien puhdasta musiikin ilon manifestointia. Basisti Billy Sheehan ja kitaristi Paul Gilbert osoittivat, että taidon lisäksi soittamisen riemu ja iso annos tyylitajua ovat tärkeitä. Näilläkin festivaaleilla kun nähtiin liian suuri määrä turhanpäiväisiä, elämän mittaisia soolospotteja, josta kaikki taitosoittajat saavat syyttä huonon maineen. Mr. Bigin aikana sooloja jopa odotti ja ne pidettiin maltillisissa mitoissa.
Sweden Rockin päivät alkavat sivulavoilta, mutta ei niidenkään aloitusaktien osa ole kadehdittava, kun yleisömassat lepäilevät yleensä vielä yösijoillaan. Tämän vuoden Swedenissä tämän homman hoiti mallikkaimmin ehkä hieman yllättäenkin suomalaisperäinen OZ. Zeppelin Stagelle kerääntyneessä monisatapäisessä joukossa vilisi OZ-selkämerkkejä ja -paitoja, ja kulttinimi otettiin innostuneesti vastaan. Miehistöstä puuttuivat valitettavasti suomalaisen rockin legendat Markku Petander ja Costello Hautamäki (katso lisätietoja OZ-haastattelusta), mutta se ei menoa haitannut. Useita uusiakin kappaleita sisältänyt setti oli sympaattinen kolmivarttinen kasarimaisesti junttaavaa heavy metalia.
Totuushan on, että todelliset asianharrastajat tulevat Sweden Rockiin nauttimaan musertavan laajasta kattauksesta, jonka selkärankana ovat 1970- ja 80-lukujen hevisuuruuksien lisäksi ajan vähemmän tunnetut kulttinimet. Määrä kohtaa yleensä myös laadun, sillä keski-ikäiset kaverit vetävät yleensä nautinnollisen hyvin. Esimerkiksi valokuvaajamme Lauri Ylitalon löysin AOR-yhtye FM:n keikalta nauramasta ääneen, timanttisesta setistä nauttien. Parin biisin jälkeen liityin samaan naurutautisten joukkoon, sillä niin varmalla ja pakottomalla otteella yhtye työskenteli melodisten helmiensä parissa.
Toinen aiemmin itselleni vähemmälle huomiolle jäänyt yllättäjä oli Doc Holliday, joka muistutti, että southern rock on muutakin kuin lynyrdskynyrdiä ja allmanbrothersbandiä. Lupsakka soittelu sujui hyvin, vaikka rivistössä oli tällä kertaa vain yksi kitaristi laulaja Bruce Brookshiren muodossa. Jäähyväiskiertueella olevan yhtyeen hyvästijätöt keikan loppupuolella koskettivat jopa minun kaltaistani äärimmäistä myöhäisherännäistä.
Toisenlaista etelänrockilla maustettua menoa esitteli aiemmin päivällä Phil Anselmon johtama Down. Yhtye paukutti Liferin ja Temptation’s Wingsin kaltaisia järkäleitä yleisön tajuntaan äijämäisellä itsevarmuudella, ja Anselmo todisti jälleen olevansa yksi hienoimpia keulamiehiä rockissa. Keikka myös päättyi nerokkaaseen temppuun, jota en ole nähnyt kertaakaan aiemmin. Lavalle alkoi tippua bändin jäsenten soitinteknikkoja, jotka ottivat instrumentit lennosta haltuunsa ja jatkoivat soittoa. Tähdet itse tallustelivat naureskellen päärampin etuosaan kiittelemään yleisöä ja heittelemään plektroja. Lopuksi jäsenet ottivat työvälineensä takaisin kouriinsa ja vyöryttivät Bury Me in Smoken mammuttiriffin loppuunsa. Anselmon vuolas yleisön, muiden bändien ja järjestäjien kiittely vain lisäsi keikan yhteisöllistä tunnelmaa.
Viimeisenä, neljäntenä päivänä eli lauantaina kisaväsymys alkoi jo vallata, ja esimerkiksi päivän aloittanut Lee Aaron jäi väliin. Saavuin paikalle, kun aikuisrocksuuruus Styx aloitti hyväntuulisen ja oikealla tavalla ammattimaisen keikkansa. Erityisesti Tommy Shaw’n ja James Youngin muodostaman kitaraduon korkealaatuinen työskentely miellytti. Myös aidsia sairastava perustajajäsen, basisti Chuck Panozzo vieraili lavalla.
Kansas jatkoi samalla seesteisellä linjalla, tosin hieman progahtavammalla vaihteella. Dust in the Windin kaltaiset hempeilyt uhkasivat kuitenkin ajaa jo unen partaalle, vaikka sävelet kaikuivatkin komeasti aurinkoisella juhlakentällä.
Aika olikin siis kypsä Black Label Societyn vuoret tieltään murskaavalle full-on-metallille. Kun Zakk Wylde puki massiivisen intiaanipäähineen ja Crazy Horse jyrähti käyntiin, hommassa ei ollut mitään epäselvää. Downin tapaan yleisöä olisi silti mahtunut tiiviimminkin päälavan edustalle. Tästäkin huolimatta keikat edustivat koko festivaalien kärkipäätä. Settilista oli suhteellisen maukas, mutta esimerkiksi Funeral Bellin olisi huoletta voinut korvata samalta Blessed Hellride -levyltä kotoisin olevalla Stoned & Drunkilla, jonka puuttuminen tuntui oudolta.
Kummastusta herätti myös se, ettei Zakk Wyldeä nähty entisen työnantajansa Ozzy Osbournen festivaalit päättäneellä keikalla, vaikka herrojen ryhmät esiintyivät päälavalla kahden tunnin erotuksella. Ehkä teiden eroaminen on jättänyt liennytyspuheista huolimatta arpia tai Ozzyn keikasta toiseen lähes muuttumatonta käsikirjoitusta noudattava esitys ei salli yllätysnumeroita.
Muita maininnan arvoisia keikkoja olivat The Almightystä tutun Ricky Warwickin keulalleen saaneen, tällä hetkellä Guns N’ Roses -mies Richard Fortusilla vahtistetun Thin Lizzyn lämminhenkinen hittikimara, Jason & The Scorchersin hilpeä esitys ja aina varman Mustaschin setti.
The Cult olisi liittynyt voittajien joukkoon tiukan bändisoiton ja kaikille tuttujen biisivalintojen perusteella, mutta koko ajan läskimmäksi muuttuva Ian Astbury on suoraan sanottuna vitun kusipää, kun ei halua esittää omia klassikoitaan asiaankuuluvalla tavalla. Fiilistelyllä ja kappaleen raiskauksella on vissi ero. Todisteeksi voi katsella vaikkapa Fire Womanin esityksen YouTubesta. Ja yleisölle vittuilua en ainakaan minä anna anteeksi. Rob Zombien pitäisi puolestaan keksiä pikaisesti uusia temppuja, vaikka hirviöshow välillä ihan viihdyttävä olikin.
Nelipäiväinen Sweden Rock on rankka rypistys oheistoimintoineen ja matkustamisineen. Eiköhän siellä silti ensi vuonnakin olla.