Teksti ja kuvat: Vilho Rajala
KESKIVIIKKO
Joskus sen oli tapahduttava, että tämäkin rock’n’roll-harrastaja päätyy festaroimaan Suomen rajojen ulkopuolelle. Kotimaan festarit ovat käyneetkin viimeisen reilun vuosikymmenen aikana melkoisen tutuiksi.
Eka kerta ei kuitenkaan tapahtunut Sweden Rockissa, Wackenissa tai Roskildessa. Näiden monena vuonna haaveiltujen kohteiden sijaan tie vei yllättäen Unkariin, Budapestin Sziget-festivaalille.
Viisipäiväinen festarimammutti kerää kehuja kaikkialla, missä sen nimi mainitaan. Tavaksi on tullut, että Sziget ottaa parina ”miinuspäivänä” vauhtia ennen varsinaista starttia. Tänä vuonna festari kesti keskiviikosta sunnuntaihin, mutta jo tiistaina päälavalla olisi esiintynyt Prince. Hemmetti, kun jäi väliin.
Keskiviikkona suuntasin alueelle suurin odotuksin. Sziget järjestetään Óbudan saarella keskellä Tonavaa. Ihanteellisempaa festarimestaa lienee lähes mahdoton löytää. Saari on suuri ja vehreä, joten sinne mahtuu vaivatta sekä tolkuton määrä lavoja että vielä tolkuttomampi määrä ihmisiä. Tämä vuosi kellotti kävijöitä yhteensä 385 000 eli 77 000 päivää kohti.
Vaikka jengiä on kuin pipoa, alueelle muodostuu tungosta vain suurimpien nimien soittaessa päälavalla. Muuten ihmiset hajaantuvat ympäriinsä yllättävän tasaisesti ja vaivattomasti.
Heti sisään tullessa törmäsin kahteen ideaan, joita tervehtisi ilolla suomalaisillakin festareilla. Ensinnäkin ikätarkastuksia oli tasan yksi. Siinä ranteeseen lyötiin ranneke, joka todisti, että tämä jannu on täysi-ikäinen. Yksinkertaista ja toimivaa.
Toinen, vielä parempi innovaatio oli festarin oma maksukortti. Alueelle oli ripoteltu pisteitä, joissa kortille sai ladata haluamansa summan rahaa luotolla tai käteisellä. Tämä maksukortti oli ainoa käypä maksutapa joka ikisessä alueen myyntipisteessä, osti sitten kaljaa, ruokaa, palveluja tai krääsää. Sitä vain käytettiin lukulaitteessa kuin TKL:n busseissa ikään. Yksinkertaista, nopeaa ja hemmetin toimivaa, aivan toista kuin forinttikolikoiden ynnäily tai Visa Electron -yhteyksien venailu tiskillä.
Runsaudenpula oli ensimmäinen fiilis festarialueelle saavuttaessa. Lavoja on toistakymmentä, eikä niitä kaikkia ehtinyt etsiäkään ensimmäisenä päivänä. Suuri osa Szigetin tarjonnasta keskittyy maailmanmusiikkiin, mutta suurimmat vetonaulat ovat kansainvälisiä supertähtiä, kuten Manic Street Preachers tai 30 Seconds to Mars.
Hardcorefestaroijat yöpyvät saarella tietenkin teltoissa. Oli melkoinen yllätys, ettei Szigetissä ole samaan tapaan erillistä leirintää ja festarialuetta kuin vaikka Provinssissa, vaan telttoja sai pykätä pystyyn käytännössä mihin vaan. On siinä varmaan aitoa festarihenkeä yöpyä 50 metrin päässä päälavasta.
Infernon kannalta festarin kiinnostavinta antia tarjosi Rock-Metal Main Stage, jossa vuorottelivat isot nimet ja paikalliset suuruudet. Keskiviikko alkoi kuitenkin varsinaiselta päälavalta eli Pop-Rock Main Stagelta, jossa Flogging Molly nostatteli festariväen bilefiilistä. Jo tässä vaiheessa kävi selväksi, että täällä yleisö osaa ottaa keikoista ilon irti. Vastaavaa muovituoppien lentelyä, nyrkkimerta ja yleistä ilonpitoa en ole valehtelematta koskaan nähnyt.
Flogging Mollyn agendaan kuuluu alkoholin ilojen ylistys, joten otetaan tähän väliin pakollinen suomipoika ulkomailla -hämmästely. Szigetissä tilaamansa kaljan (n. 2€), drinkin tai vaikka schnapsin kanssa saa painella minne huvittaa, ilman typeriä karsinoita. Mutta! Näin koko viisipäiväisen reuhauksen aikana ehkä kaksi ihmistä, jotka olivat silminnähden kännissä. Szigetissä kyse on hauskanpidosta, rennosta fiiliksestä ja hyvistä keikoista, eikä siitä, että vedetään ensin teltoilla pussillinen 40-asteista viiniä ja lähdetään anniskelualueelle kaatamaan 12 jekkupatteria naamariin, jotta päästään mahdollisimman autuaaseen, tiedottomaan tilaan.
Katsotaan mihin suuntaan maailma menee, kiristyykö alkoholipolitiikka muuallakin, vai leppoistuuko se meillä. Kunpa järki voittaisi.
Rock-Metal Main Stagen ensimmäinen iso nimi oli Within Temptation. On heti tässä alkuun myönnettävä, että bändi on minusta koko lailla sietämätön. Tästä näkemyksestä huolimatta jokamiehen näköinen Robert Westerholt ja nahkahousuinen Sharon del Adel vetivät show’n, joka selvästi upposi paikalliseen yleisöön. Mikäs minä olen hollantilaisia muovisuudesta torumaan, kun kerran homma selvästi toimii.
Pitkin päivää vastaan tuli ihmisiä, jotka kyselivät, koska Motörhead soittaa ja millä lavalla. Ei siis ihme, että bändi keräsi Rock-Metal-lavalle iltahämärissä melkoisen yleisömassan. Lemmy ja kumppanit ovat yhtye, joka tunnetaan ja halutaan nähdä, vaikkei biiseistä tuntisi kuin tasan sen yhden.
Ja perusvarman, vahvan show’n bändi järjestikin. Motörhead tuntuu jotenkin ikuiselta, niin pysyvältä ja luotettavalta, että on vaikea ymmärtää, että joskus senkin tarina tulee päätökseensä. Niinpä yhtye kannattaa nähdä nyt niin monta kertaa kuin mahdollista, kun se vielä tarjoaa tujua rockiaan täydellä teholla.
Festivaalin kenties energisin esitys nähtiin seuraavaksi yhdessä Szigetin monista telttalavoista. Suicidal Tendencies ja etenkin keulamiehensä Mike Muir olivat suorastaan käsittämättömässä vedossa. Kaahaus kärsi ainoastaan telttalavoille tyypillisesti epäselvistä soundeista, mutta fiilis kyllä lievästi sanoen välittyi. Erinomaisen pirteä ja viihdyttävä esitys, jonka jälkeen piti jo hankkiutua hostellille levähtämään.
TORSTAI
Toista festivaalipäivää starttaili päälavalla ranskalainen soul-suuruus Ben L’oncle Soul. Mietiskelin siinä, että mikä siinä on, kun kyseisen musiikinlajin groove tuntuu niin primitiiviseltä. Saa olla melkoinen tylsimys, jos tällainen meininki ei saa lainkaan punttiin vibaa.
Rock-Metal-lavalla meuhasi samaan aikaan itävaltalainen 3 Feet Smaller, joka oli roimasti vähemmän alkuvoimainen yhtye. Amerikkalaisesta radiorockista ideansa hiilikopioinut bändi oli yhdellä sanalla tylsä. Päälavan Good Charlottekaan ei oikein temmannut mukaansa, joten suuntasin Europe Stagelle katsomaan Ismo Alankoa Teholla.
Vaikutti siltä, että Alankoa oli tullut katsomaan lähes yksinomaan suomalainen ihmisjoukko, vaikka yleisesti ottaen festareilla näki suomalaisia yllättävän vähän. Nyt kun yleisössä oli kotoinen tunnelma, tuntui hullulta, että Alanko veteli biisejään myös englanniksi. Joka tapauksessa keikka oli taattua Ismoa. Tolkuttoman kovia biisejä maustoi Teho Majamäen monitaituruuden äimistely. On se hämmästyttävää, kuinka yksi mies voi soida kuin kokonainen bändi.
Keikalta palatessa ehdin nähdä aivan pienen vilauksen Helloweenin I Want Outia Rock-Metal-lavalla. Yleisönhuudatus vaikutti varsin samanlaiselta kuin aiemmin kesällä Sauna Open Airissa.
Seuraavana tärppinä samalla lavalla oli Judas Priest. Bändi on ollut ”jäähyväiskiertueellaan” helkkarin kovassa vireessä, eikä tämäkään keikka tehnyt poikkeusta.
Kyllähän Judas Priest on Judas Priest, vaikkei sen tuotantoa näy täällä olevan levyhyllyssä kuin tasan yksi tuotos. On pakko hämmästellä Rob Halfordin äänijänteitä, jotka tuottavat yhä käsittämättömän vereviä vinkaisuja. Richie Faulkner paikkaa K.K. Downingia sen verran pieteetillä ja niin kovalla innolla, että Downingin omituinen vetäytyminen ei häiritse keikkojen fiilistä.
PERJANTAI
Perjantain bändikattaus oli kaikkein kovin. Aloitin päälavalta, jossa Skunk Anansie vetäisi melkoisen hittikimaran. Setti alkoi Yes It’s Fucking Political -hokemalla, jota Skin toitotti niskassaan hämmentävä, musta hörhelökaulus. Bändi oli festareilla selvästi kovaa valuuttaa, koska päälavan kenttä täyttyi tiiviiksi ihmismereksi.
Kun Skin sai äänensä auki, ei voinut kuin hämmästellä hänen laulajankykyjään. Nainen sukelsi yleisön kannateltavaksi, lauloi koko crowd surfinginsa ajan aivan nuotilleen, eikä edes tuntunut hengästyvän missään vaiheessa. Onhan tässä mimmissä nyt aivan toisella tavalla asennetta kuin jossain Sharon del Adelissa.
Kaikkein lähimmäksi omaa musiikkimieltymystä näillä juhlilla osui seuraava Rock-Metal-lavan artisti, nimittäin The Haunted. En taida olla unkarilaisten kanssa ihan samalla seinällä, koska bändi keräsi yleisöä vain kourallisen.
Vahvan setin bändi kuitenkin soitti! Kun Never Better potkaisi meiningin käyntiin eikä yleisö tuntunut lämpenevän juuri lainkaan, tuli vähän helmiä sioille -olo. No, eipä se omaa fiilistelyä haitannut. Peter Dolving on merkillisen vangitseva lavahahmo, ja välispiikit ovat hetkittäin fantastisia kaikessa spontaaniudessaan.
The Hauntedin ja Deftonesin välinen kokoluokkaero tuli selväksi, kun yleisö alkoi vyöryä katsomaan tätä Amerikan ihmettä. Chino Moreno joukkoineen vaikutti lavalla huomattavasti poissaolevammalta kuin The Haunted, mutta se ei yleisöä haitannut, todellakaan. Jälleen kerran tuli sellainen olo, että turha on kritisoida, kun homma selvästi uppoaa kohdeyleisöön kuin veitsi voihin.
Ei muuta kuin takaisin päälavalle ihmettelemään The Prodigya. Bändi järjestikin sellaiset bileet, että alta pois! Koko päälavan kenttä hytkyi, pomppi ja jorasi. Eikä ihme, en itsekään edes muistanut kuinka monta rautaista hittiä The Prodigylla on. Vaikka keikka kärsi pienistä mikrofoniongelmista, fiilis oli aivan katossa. Mahtava päätös festariperjantaille.
LAUANTAI
Kovan perjantain jälkeen lauantai tuntui esiintyjien puolesta välipäivältä, joten silloin tuli kaikkein eniten kierrettyä festarialuetta etsimässä kiinnostavia asioita. Sää helli vierailijoita koko festarin ajan, mutta lauantaina auringonpaahde nosti kierroksia uusiin lukemiin. Liian tukalaksi olo ei sentään käynyt.
Itävaltalainen The Sorrow jäi tällä kertaa väliin, mutten usko siinä paljoa menettäneeni. Paikallinen Ektomorf tuli sentään nähtyä. Se on tietysti kotimaassaan melko iso nimi. Bändin käsittämättömän suora Soulfly-kopiointi jaksaa edelleen hämmästyttää, mutta hyvin vedetty joka tapauksessa.
Walesilaissuuruus Lostprophets oli Rock-Metal-lavan pääbändi lauantaina. Bändi on ollut parhaimmillaan sympaattinen ja pahuksen tarttuva, kuten Start Something -levyllään (2004). Nyt vaikutti siltä, että suurin nälkä on kateissa. Hyvistä hittibiiseistä huolimatta esityksestä jäi ulkokohtainen vaikutelma.
Lostprophetsin jälkeen päälavan luota kuului valtaisa kiljuntakuoro, kun 30 Seconds to Mars esiintyi. Se mielentila, johon teinitytöt bändin keikalla pääsevät, on kyllä psykologisesti varsin kiinnostava. Mitähän siellä kaalissa oikein tapahtuu?
Lauantai jäi vähän köyhäksi päiväksi bändien osalta, mutta se oli oikeastaan ihan tervetullutta. Szigetissä pitää tehdä muutakin kuin katsella keikkoja. On imeskeltävä mojitoa ämpäristä, kierreltävä ja ihmeteltävä kaiken maailman performanssiesityksiä. On laulettava Metallicaa karaokessa ja nautittava elämästä. Eihän tässä muuten mitään järkeä olisi. Juuri yleisen rentoutensa ja lukemattomien hengailumahdollisuuksiensa vuoksi Szigetissä on niin siistiä.
SUNNUNTAI
Kaikki hyvä päättyy aikanaan. Neljän päivän festaroinnin jälkeen saarella nähtiin jo hieman väsyneitä ilmeitä, mutta järjestäjät olivatkin tehneet peliliikkeen. Päälavan toisena bändinä nähtiin Gogol Bordello, joka pani pystyyn hemmetinmoiset bileet.
Mustalaismusiikista, punkista ja ties mistä vaikutteita ottanut jenkkiryhmä oli lavalla kuin lauma merirosvoja, ja ilonpito oli sen mukaista. Tässä mekkaloinnissa pyyhkiytyivät väsymykset ja krapuloinnit helkkariin!
Folk metal on vaikea laji, se todistettiin jälleen Rock-Metal-lavalla. Paikallinen Dalriada täytti lavan kaikennäköisillä erikoissoittimilla ja polki jalkaa kansanmusiikin hengessä, mutta perin laimeaksi meininki jäi. Laulajatar Laura Binder oli sentään hehkeä keulakuva.
The National ei vissiin ole oikein meikäläiselle suunnattua musiikkia, koska en kerta kaikkiaan saanut mitään säväreitä. Päälavan kentällä ihmiset vaikuttivat kuitenkin olevan jonkinlaisessa hurmoksessa, eli bändissä on jotakin tenhoa. Pitäisi vissiin olla herkempi ja tiedostavampi ja älykkäämpi, mutta minkäs teet.
Seuraavana nähtiin festarin toinen suomalaisnimi, nimittäin Sonata Arctica Rock-Metal-lavalla. Olihan se ihan kiinnostavaa nähdä, millaisen show’n bändi pykää ulkomailla pystyyn. Se kävi selväksi, että yhtyeellä on vankka suosio, koska väkeä oli helposti triplaten saman verran kuin esimerkiksi The Hauntedilla.
Manic Street Preachersin esiintyessä päälavalla alkoi jo tuntua, että festari on lopuillaan. Ihmiset valuivat hiljalleen ulos. Bändi soitti hyvin, verevästi, jopa maanläheisesti. Odottamattoman hyvä keikka.
Vielä viimeinen kierros ympäri festarialuetta. Vastaan tuli kaikenlaista, muun muassa mainio napatanssiesitys. Vaan lopulta se oli tehtävä, jätettävä Óbudan saari taakseen viimeisen kerran. Kuinka haikeata! En tosin todellakaan usko, että tämä jäi viimeiseksi kerraksi, kun meikäläinen lähtee Szigetiin.
Festarin järjestäjillä oli vielä yksi neronleimaus, joka on jäänyt mainitsematta, nimittäin Citypass-ranneke. 25 euron hintaan sai rannekkeen, jolla pääsi ilmaiseksi kaikkiin Budapestin joukkoliikennevehkeisiin koko festarin ajan sekä pari päivää ennen ja jälkeen. Lisäksi rannekkeella pääsi kaikkiin Budapestin kylpylöihin samana aikana niin monta kertaa kuin sielu sieti! Viiden päivän mellastuksen jälkeen kelpasi lillua Szechenyin kylpylän historiallisessa miljöössä. Kehon ja mielen totaalista lepoa.