The Mars Volta – The Circus, Helsinki 4.7.2011
Teksti: Aki Nuopponen Kuvat: Joona Paajanen
Viikonpäivänä sunnuntai, paikkana epäilyttänyt The Circus, esiintyjänä voimakkaita tunteita nostattava The Mars Volta ja lippujen hinnat 40 euron pahemmalla puolella. Olin etukäteen täysin varma, että keikka tullaan soittamaan korkeintaan puolityhjälle salille ja sitäkin vaimeammalle yleisölle. Joskus on hienoa huomata olevansa täysin väärässä.
The Circushan osoittautui ainakin Mars Voltan kohdalla erittäin mainioksi keikkapaikaksi, ja paikka oli vieläpä pullollaan väkeä, joka käyttäytyä kuin olisi perjantai tai lauantai! Jo ovella tuli selväksi, että jos The Mars Volta tekee parhaansa ja soittaa kunnon hittiparaatin, tämä yleisö tulee hajoamaan kappaleiksi riemusta ja kokoontumaan jälleen yhdeksi vielä isommasta hurmoksesta.
Heti keikan käynnistyttyä oli vielä aiempaakin hienompaa huomata olevansa väärässä – jo toista kertaa saman illan aikana.
Hittiparaatin sijaan Mars Volta päätti nimittäin soittaa koko tulevan albuminsa kannesta kanteen ja osan kappaleista käsittääkseni ensimmäistä kertaa keikalla ylipäänsä yhtään missään. Kun tämän show’n aikana vilkuili ympärilleen, monien innostuneiden ilmeiden huomasi vakavoituvan rokkipoliisimaisuuteen, mutta ainakin kovimmat fanit jaksoivat edelleen innostua.
Uuden materiaalin kuuleminen keikalla on aina omanlaisensa haaste, varsinkin sellaisen bändin tapauksessa, jonka levytkin vaativat yleensä viisikymmentä kuuntelua avautuakseen. Asiaa helpotti varsinkin se, kuinka tiukassa vedossa Mars Volta keikallaan oli. Joskus on tullut nähtyä niitäkin keikkoja, joilla kitaristi Omar Rodríguez-López keskittyy soittamisen sijaan johonkin ihan muuhun. Ei tällä kertaa. Mies pani parastaan kitaran varressa, ja uuden levyn soolojenkin varrella kuultiin jos jonkinlaista venkoilua. Vielä hienomman yllätyksen tarjosi Cedric Bixler-Zavala, jonka vokaaleissa on ollut usein livenä toivomisen varaa, mutta nyt korkeimmatkin kirkaisut tuntuivat irtoavan puhtaasti. Kirsikkana kakulle toimi vielä käsittämättömän komeasti soittanut uusi rumpali.
Uudesta albumista ei saanut juuri minkäänlaista otetta, mutta tokihan sen perään lyötiin vielä muutamia ikivihreitäkin. Inertiatic ESP, The Widow ja allekirjoittaneen suosikkeihin kuuluva Goliath osoittivat vielä keikan alkupuoltakin selvemmin, kuinka toisinaan punaisen langan huuruisuuden sekaan kadottanut Mars Volta oli tällä kertaa enemmän läsnä kuin esimerkiksi Provinssirockin-keikalla. Toisille nämä muutamat klassikotkin olivat tosin vain kiusaamista, kun keikka sai luvan päättyä vain reilun tunnin keston jälkeen.
The Circuksen tiloista poistuessa yleisimmät kuullut kommentit liittyivätkin keikan pituuteen, uuden levyn soittoon ja vanhan materiaalin lyttäämiseen. Paikalla oli suorastaan raivostuneita ihmisiä ja pettymyksen katkua ei voinut olla huomaamatta. Itse saatoin livahtaa tämän ihmisjoukon läpi typerä virne naamalla, kun olin nauttinut keikasta täysin rinnoin.
Eyehategod – 9.7.2011, YK-klubi, Helsinki
Teksti: Sami Hynninen Kuvat: Janne Pappila
Äärimmäisen raa’an ja tuhoisan musiikkinsa, lyriikkansa ja maineensa perusteella louisianalaiselta Eyehategodilta olisi voinut olla luvassa päihteidensekaista nihilististä kaaosta, verta ja oksennusta tulviva ensimmäinen Suomen-visiitti.
Osa yleisöstä ehkä toivoikin näkevänsä ja kokevansa jotain tällaista, mutta sen sijaan lavaa ja koko tilaa hallitsi skarppi ja peräti hyväntuulinen ryhmä todellisia eläviä legendoja: alkuperäinen kolmikko – kitaristi Jimmy Bower, rumpali Joey LaCaze ja laulaja Michael Williams – ja yhtyeen toisesta, kovimmasta, albumista Take as Needed for Pain (1993) asti mukana ollut herrasmies Brian Patton vahvistettuna tuulista basistin vakanssia jo hyvän aikaa hoidelleella Gary Maderilla tarjosivat tiukan, totaalisesta toivelauluparaatista koostuvan setin.
Tunnelma oli katossa (tai ehkä paremminkin räjähti sen ja koko rakennuksen läpi jonnekin toisiin ulottuvuuksiin) jo yhtyeen iskiessä ilmoille ensimmäisen, soundiltaan välittömästi tunnistettavan, limaisen mutta jäntevän ja raatelevan fuzzin. Tämä monoliittinen ääni havahdutti viimeisetkin epäilijät uskomaan, että yli kahdenkymmenen vuoden odotus oli todellakin ohi ja näin palkittu. Hc-blues-doomin esi-isä oli tullut lihaksi kolkon maamme kamaralla.
Oli ilahduttavaa todistaa suuria elämyksiä muille tuottaneiden ja kaikenlaisia vastoinkäymisiä elämänsä aikana kohdanneiden, joskin myös aiheuttaneiden, miesten hyvä fyysinen ja henkinen kunto sekä ilmeinen musiikillinen ylivoimaisuus; Michael Williams sentään muistutti yhä kävelevää vainajaa. Hänen lievästi poissaoleva katseensa ja riutunut olemuksensa ei kuitenkaan vastannut hänen ulosantinsa intensiteettiä.
Väkivaltaisen ja ihmisvihaa sykkivän purkauksen sijaan lavalla oli rento ja silminnähden yleisön ekstaattisesta omistautumisesta vaikuttunut yhtye. Rehellinen ja vilpitön olemus kaikenlaisen teennäisen irvistelyn ja rappion sijaan alleviivasi yhtyeen no nonsense -painoarvoa.
Monessa muussa tapauksessa tällainen alkuaikojen dekadenssin vaihtuminen ”parempiin fiiliksiin” olisi voinut olla peräti antikliimaksi – Eyehategodia kun ei varsinaisesti tunneta minään faneja halailevana, sporttisena hyvän mielen tuojana – mutta niin rajua elämää eläneen koplan kuin EHG tapauksessa kyse ei ole seestymisestä vaan selviytymisestä.
Yhtyeen teoksissa on aina liikuttu elämän raja-alueilla, sairauksien, perversioiden ja koettelemusten maailmassa, mutta tällä keikalla tämä sisällöllinen pimeys oli kirkasta ja polttavaa, demonit hetkeksi etäämmälle manaavaa valoa.
Fanit, ainakin ne jotka näkivät jotain yhteen pusertuneen ihmismassan keskeltä, saivat takuuvarmasti mitä halusivat. Klassikkobiisit seurasivat toinen toistaan saumattomasti kuin liukuhihnalta annosteltuna, mutta ummehtuneen ja laiskan rutiinin sijaan terävällä varmuudella, koko ajan sielukkaina ja todellisina.
Hädin tuskin kaikki paikalle saapuneet sisäänsä ahmineen YK-klubin selvässä ylibuukkauksessa kytivät vaaran merkit, ottaen vielä huomioon erittäin painostavan ja lämpimän ilmanalan, joka on aina hedelmällistä maaperää kaaoksen siemenille. Parilla yksilöllä hiukan keittikin yli, mutta vakavammilta välikohtauksilta tai teknisiltä ongelmilta vältyttiin.
Lopulta liki hapettomiksi käyneet tilat täyttyivät hikisestä höyrystä, jota huokui yhtenä substanssina vellovasta yleisöstä ja instrumenttejaan intomielellä rankaisevasta yhtyeestä. Huoneen seinillä tämä kosteus tiivistyi smegmaiseksi alkuolomuodoksi. Pimeydessä ja ajassa se kypsyy ja kehittyy piinatakseen räyhähenkien lailla klubin tulevien tapahtumien kosmisia värähtelyjä.
Niin epäilyttävältä kuin se kuulostaakin, Eyehategodin esiintyminen ja ”presence” ilmensivät rohkaisevaa viestiä siitä, ettei kaikki toivo ole sittenkään menetetty. Kiitokset Blow Up That Gramophonelle jälleen yhdestä kulttuuriteosta. Loistava ilta! Täydellinen keikka!