Teksti: Miika Kuusinen Kuvat: Janne Pappila
Kaiken kukkoilurockin isän keikkaa oli saapunut todistamaan suorastaan hämmentävän paljon porukkaa, vaikka kyseessä oli maanantaiehtoo ja kuumansykkivä festarikesä juuri alkamassa, etunenässä saman viikon lopussa Tampereella vietettävä Sauna Open Air.
Kohderyhmä on epäilemättä molemmissa tapahtumissa hyvin samantyyppinen, ja vastahan Mr. Coverdale joukkioineen muutama vuosi sitten Saunassakin piipahti. 49 euron lipun pulittaneille näyttivät kelpaavan 30 euron paidatkin kuitenkin varsin mukavaa tahtia, joten rahaa näemmä löytyy.
Mistään daddy rockista (rokkia, jota perheenpäät ovat hurjassa nuoruudessaan 80-luvulla diggailleet ja saattavat nyt lähes 30 vuotta myöhemmin parin saunakaljan jälkeen äityä lauantaiehtoina muistelemaan teini-ikäisen jälkikasvun seuratessa ja hävetessä) ei ollut tietoakaan setin tärähtäessä käyntiin vartin yli yhdeksän hyvän paluulevyn Good to Be Badin (2008) aloitusraidalla Best Years. Kun Britannian Taavetti laulaa ”these are the best years of my life”, olen hyvinkin valmis uskomaan joka sanan, vaikka kovalle ja korkealle tavoittelu alkaakin olla jo aikamoista pinnistelyä ja raakkumista.
Eihän syksyllä 60 täyttävän Coverdalen ääni ole lähelläkään samoja sfäärejä kuin yhtyeen kulta-ajalla 80-luvulla, mutta normaali ääniala on kuitenkin vielä ihan mukavasti kuosissaan. Ja kun bändin muut muusikot osallistuvat hyvinkin aktiivisesti ja ammattimaisesti tukemaan vokalistiaan, jälki miellyttää korvia, laskee tämän sitten huijaukseksi tai ei.
Melkoisen ammattilaispoppoon Coverdale onkin ympärilleen kasannut, vaikka esimerkiksi kitaristikaksikko Doug Alrichin ja Reb Beachin soittotyyli ei kaikkien mielestä Whitesnakeen sovikaan. Vaikka sama show biiseineen ja kikkoineen vedetään varmasti ilta toisen jälkeen, kuusikko näyttää siltä, että heillä on hauskaa. Tällaiseen meininkiin sitä nimenomaan rockkeikalla haluaakin uskoa, ja Valkokärmes tekee uskomisen helpoksi.
Missään vaiheessa ei kuitenkaan ole epäilystä siitä, kuka on lavan herra ja hidalgo. Herra Coverdale on aito rockkukko ja lajinsa viimeisiä, sillä on vaikea kuvitella kenenkään nuoremman polven vokalistin herran perintöä jatkavan. Äärimmäisen karismaattinen britti on kaikin puolin viihdyttävää katseltavaa ja kuunneltavaa, ja herra osaa ottaa yleisönsä joko katsekontaktein, laulattamalla tai huomioimalla sitä pienin elkein ja sanoin biisien välissä.
Ja yleisöhän laulaa. Edes solistin tavaramerkit – ulvonta, haarojen kouriminen ja mikkitelineen pitäminen peniksenjatkeena – eivät näytä missään vaiheessa kornilta. Ne kuuluvat asiaan, ja Davidilla jos kellään on pokkaa ja uskottavuutta tehdä näin.
Ikävä osoitus Coverdalen kuolevaisuudesta koetaan kuitenkin setin puolenvälin jälkeen, jolloin pitkähköksi venyvät ja hemmetin tylsät kitarasoolot ja taistelut kahden kitaristin välillä latistavat tehokkaasti kohoamassa ollutta fiilistä. Kun rumpali Brian Tichyn todellisen showmiehen elkein vetämä soolo on tylsä, vaikkakin näyttävää katsottavaa, Coverdalen happitauon vuoksi menee reilun puolentoista tunnin kokonaisuudesta hukkaan – joskin sinällään ymmärrettävistä syistä – vartin verran.
Itse settilista ei yllätä joskaan ei myöskään petä. Vähän uutta ja vähän vanhaa, enemmän tuttua ja turvallista. Parhaiten hieman jäässä olleelle yleisölle tuntuivat uppoavan suurimmat hitit kuten Fool for Your Lovin’ ja Here I Go Again, josta itse olisin kuullut mieluummin Saints & Sinners -levyltä (1982) löytyvän alkuperäisen, hitaamman ja bluesahtavammin otannan kuin monelle tutumman ja vauhdikkaamman amerikanrokkiversion.
Settilistat ovat asia, josta jokaiselta konserttikävijältä löytyy oma näkemyksensä. Kahden uusimman levyn viiden kappaleen edustus ei minua haitannut, lukuun ottamatta soolojen välissä kuultua tylsähköä My Evil Waysia, onhan bändi nyt kuitenkin promoamassa tuoreinta albumiaan eikä millään jäähyväiskiertueella.
Hieman kulunut Is This Love olisi toki voitu korvata oikeastaan millä tahansa Ready an Willin’- tai Slide It In -levyjen (1980/1983) kappaleella, ja näiden albumien biiseillä konsertin kestoa olisi voitu pidentääkin helposti vartin verran ilman, että tympääntyminen olisi ollut lähelläkään.
Encoreksi vedetty, odotettu Still of the Night osoitti jälleen kerran maagisuutensa. Niin hieno kuin vuoden 1987 levyversio kaikessa ledzeppelinmäisyydessään onkin, huomattavasti raskaampi ja modernimman kuuloinen liveversio mallia 2011 toimii hyvin. Eipä settiä oikein mihinkään muuhun kappaleeseen voisi päättääkään.
Settilista:
Best Years
Give Me All Your Love
Love Ain’t No Stranger
Is This Love
Steal Your Heart Away
Forevermore
Love Will Set You Free
(Doug Alrichin ja Reb Beachin kitarasoolot)
My Evil Ways
(Brian Tichyn rumpusoolo)
Ain’t No Love In The Heart of the City
Fool for Your Lovin’
Here I Go Again
(Encore:)
Still of the Night