Teksti: Tomi Behm, kuvat: Sonja Behm
Vuonna 1989 Suomessa oli mielestäni neljä kuuntelemisen arvoista yhtyettä (Tarotia ei lasketa, koska Wings of Darknessista oli jo vuosia). Ne olivat Stone, Dethrone, Airdash ja Prestige. Speed Metal Partyn viiden artistin kattauksessa oli mahdollisuus tarkastaa noista kahden nykykunto, muutama nuorempi tulokas ja lisäksi saksalainen olutmetallilegenda Tankard.
Ensimmäinen artisti Kovaa Rasvaa jäi valitettavasti kokonaan kokematta. Onneksi törmäsin vanhahkoon ystävääni, joka tiesi kertoa, että ”se rasvabändi” veti kovan keikan ja hän rakentelisi mielellään moshpitin seuraavalla kerralla vaikka yksin, koska nyt ei kukaan ollut moiseen intoutunut.
Astuin sisään toisena esiintyneen Methanen viimeisen kappaleen aikana, joten mitään syväluotaavaa analyysia en lähde kaivelemaan, mutta ”See you at the bar!” huudahti laulaja lopuksi ja moni noudatti neuvoa. Musiikillista antia enemmän bändistä jäivät mieleen ”I fuck for a beer” -t-paidat, joita näki useilla päällään. Tuon lauseen toimivuutta en lähtenyt testaamaan ainakaan tällä kertaa.
Mutta Let the day begin ja Dethrone lavalle. Predator-biisi kajahtaa ilmoille suunnilleen yhtä hienon tunkkaisilla soundeilla kuin levyltä aikoinaan. Yleisössä on melko väljää, mutta bändillä vaikuttaa olevan hyvä fiilis. Dethrone ei hirmuisesti keikkoja Speed Metal Partyjen ulkopuolella ikävä kyllä soittele. Tämä näkyy ja kuuluu soiton tietynlaisessa epätasaisuudessa. Myös tekniset ongelmat vaivasivat hieman keikan aikana, mutta silti oli hienoa kuunnella biisejä, joita pyöritteli viimeksi teininä vinyyliltä. Uusi biisi Raise the Dead istui settiin loistavasti ja opin myös sen, että Multisilta (Tampereen kaupunginosa) is Beyond the wall. Viimeisenä esitetyn Powermad-kappaleen aikana saatiin yleisössäkin jo aikaan miltei viiden henkilön huojuva moshpit. Johtuiko keikan hurjuudesta vai jostain muusta, mutta ensimmäisiä kunnolla nauttineita talutettiin pihalle jo kun Dethronen keikka oli ohi.
Ilman seuraavaa bändiä koko Speed Metal Partyjä ei olisi. Eli lavalle nousi tapahtumaa järjestävä Prestige. Keikka ei voi mennä millään tavalla vikaan jos alkuintrona kuuluu CoB:n versio iki-ihanan Kenny Logginsin Danger Zone -biisistä. Ready? toimii nimensä mukaisesti oivana keikka-aloituksena. Bändi on kovassa vedossa ja soitto tiukkaa. Laulaja-basisti Aku Kytölän paidassa oleva Aku Ankkakin tuntuu nyökkäilevän ja bilettävän yhtyeen ja yleisön mukana.
Force of My Hate palauttaa muistot 80-luvulle. Vanhat ja uudet biisit soljuvat mukavasti limittäin. Pääpainona on kuitenkin uusi materiaali, jota toki kelpaakin esittää, koska se ei ole missään nimessä heikkotasoista. Kivana yllätyksenä lopussa soitettu Veijo-ep:n kappale Ei ihraa mun lautaselle saa yleisön hurmokseen ja pittiin porukkaa oikein kunnolla. Jos kuulin oikein, niin soittivat myös neljän sekunnin mittaisen Rabb-it -kappaleen. Tai sitten se oli vain jälkifantasia.
Pääbändiä odotellessa ja pohtiessani, ottaisinko sittenkin yhden oluen, palaavat muistot teiniaikaan. Olin ostanut äidiltä kerjäämilläni rahoilla Tankardin Alien -mini-lp:n ja kaverilta löytyi Morning After -vinyyli. Näitä kuunnellessa joimme ensimmäisiä muutaman oluen humaliamme ja fiilistelimme kansitaidetta. Warlockit, tankardit ja cannibalcorpset olisivat varmastikin jääneet kuulematta, jos kannessa olisivat olleet vaan esimerkiksi bändin tyypit. Näissä miltei kyynelkanavia aukovissa nostalgiafiiliksissä käyn hakemassa oluen, koska keikan alkuun on vielä reilusti. Vaan eipä olekaan. Tankard aloittaa monen kaljanjonottelijan ja urinaalin koskettelijan yllätykseksi keikan etuajassa.
One Foot on the Grave paukahtaa ensimmäisenä ja ei todellakaan vaikuta, että bändi olisi menossa hautaan edes toisesta jalastaan. Meno on miltei yhtä energistä kuin Panteralla vuonna -92 ja laulaja Gerren habitus on kuin elettäisiin vuotta 1986. Yleisö valuu piiloistaan lähemmäksi. ”Are you ready for some old school thrash?” huudahtaa Gerre ja sitä seurannut itselle hyvinkin tuttu Morning After -kappale saa yleisön viimeistään hereille. Olutta toki juodaan teemaan kuuluvasti niin yhtyeen kuin yleisönkin taholta ja heitellään myös yleisöön. Gerren mukaan ainoa suomen kielen sana jonka hän tietää on kippis, ja sitä kyllä tehdään riittämiin. Need Money for a Beer -kappaleen aikana vaikuttavat sammumiskuntoisimmatkin havahtuvan hetkeksi hereille. Haen vielä toisen oluen Die With a Beer in Your Hand -rallatuksen aikana sillä logiikalla, että jos kuolen Tankardin keikalla ilman kaljaa kädessä, niin se on turha kuolema (ehkä se on sitä tosin kalja kädessäkin).
Yhtye on virkeässä ja energisessä kunnossa eikä ikä näy painavan vaan alusta saakka mukana ollut basisti näppäilee soitintaan, hölkkäilee ja siemailee olutta kuin parikymppinen. Laulaja ottaa yleisöön karismaattisesti kontaktia koko ajan. Hän heittelee lentosuukkoja, näyttelee masuliaan ja flirttailee yleisölle niin kuin varmasti suurin osa muistakin kuusikymppisistä joka hetki. Chemical Invasion -biisin herkkään alkuun napataan yleisöstä tyttö Gerren kanssa tanssahtelemaan ja ilo on ylimmillään.
Loppukeikkaa kohti porukka alkaa pahasti hyytyä, vaikka Gerre ponnahtaakin fanien keskelle hetkeksi lauleskelemaan. Moni keräilee itseään puolinukuksissa penkeillä tai lähtee hoippumaan kotia kohti. Ainoastaan innokkaimmat jaksavat pitää yllä menoa viimeisissä kappaleissa Zombie Attack ja (Empty) Tankard. Bändi voittaa energisyydessä yleisön, joista valtaosalle viisi orkesteria ja ensimmäisen tunnin halpa olut taisi olla liikaa. Long live beermetal!
Dethrone
Prestige
Tankard
