Kohtaus 1: ”Te elätte homomiesten elämää”
Aamuruskoon on vielä useampi tunti aikaa, kun parhaat päivänsä nähnyt Peugeot Boxer hörähtää käyntiin jossain päin Kymiä. Seuraavat kymmenen päivää tämä auto on toimisto, makuuhuone, koti ja satunnainen wc viidelle keskenkasvuiselle miehelle. Vaikka kukaan sitä ei ääneen sanokaan, kaikki toivovat samaa: kestä ehjänä tämä reissu.
Matkaa on taitettu hieman kuntarajan ulkopuolelle, kun pyyhkijät lakkaavat toimimasta. Loskaa tulee vastatuuleen.
Samoihin aikoihin kiertuepromoottorimme Carolus Aminoffin viesti tipahtaa viikon radiohiljaisuuden jälkeen basisti Nikon puhelimeen: ”Älkää sittenkään lähtekö. Kadun kaikkea”.
Ajoaikataulut.
Matka alkoi Kotkasta ja se tulisi kulkemaan Helsingistä autolautalla Viroon ja edelleen kohti Keski-Eurooppaa. Tämä päivä tulisi päättymään Latvian pääkaupunkiin Riikaan. Sitten Puola, Saksa ja Tshekki. Aamun kohme taittuu, kun tuopit kolahtavat tiskiin Tallinkin keulabaarissa. Mäntti ja Niko viihdyttävät muuta porukkaa kotkalaisista paikallislegendoista kertovilla anekdooteilla. Valitettavasti Pippeli-Marko ja Pippeli-Ville tullaan ymmärtämään oikein vasta kuolemansa jälkeen.
Matka Viron läpi hujahtaa nopeasti. Ilmassa on rakkautta ja kakkapartikkeleita. Metaanin alkulähteestä käydään jatkuvaa debattia, mutta vuotokohta jää mysteeriksi.
Jossain päin maailmaa Nikon messenger piippaa. Se on Aminoff. Hänellä on Nikolle tehtävä: ”Voisitko välittää viestin muille. Te elätte homomiesten elämää.”
Illan esiintymisareena on nimeltään Depo. Se sijaitsee Riikan vanhankaupungin laitamilla. Depo on ilahduttavasti out of context kaikessa punk-henkisessä räkäisyydessään. Ilta menee nappiin. Paikalle eksyneitä ei ole montaa kymmentä, mutta pienen lämmittelyn jälkeen yleisö heittäytyy musiikin vietäväksi. Ilta lipsahtaa peltisten poksautteluksi. Pyyhkijätkin toimivat taas.
Kohtaus 2: Selkkauksia Puolassa
Kello soi aamukuuden jälkeen. Siirtymätaipaletta Riikasta Liettuan läpi Puolan pohjoisosassa sijaitsevaan Olstzyniin varjostaa epävarmuus. Kaiken pitäisi olla kunnossa, mutta silti jokin kaivertaa mieltä. Johtuu ehkä siitä, että Rabarbar-nimisestä keikkapaikasta ei löydy netistä mitään tietoa. Paskan tiekartan ja innokkaan tullivirkailijan vuoksi saavumme noin tunnin sovitusta jäljessä.
Soittotila sijaitsee sokkeloisen luolan perällä. Saapuessamme aluetta ollaan vielä tyhjentämässä oluttynnyreistä. PA:ta, mikseriä tai äänentoistosta ymmärtävää ihmistä ei ole mailla halmeilla. Ihmettelemme tilannetta hiukan, sillä omistaja on toivonut soiton alkavan jo kello 20. Kello on puoli kuusi paikallista aikaa.
Pienen kyselykierroksen jälkeen selviää, että PA:ta ei myöskään olisi tulossa.
Yritämme tehdä selkoa backlinen ja PA:n välillä, huonolla menestyksellä. Kerromme, että näillä kiertuebudjeteilla ei kaikkea Suomesta asti kärrätä. Meidän rahamme paloivat jo Carolus Aminoffin ruhtinaalliseen palkkioon. Huorakaupan ovi kutsui Carolusta. Lopulta onnistumme tekemään järjestäjille selväksi, että ilman jonkintasoista äänentoistoa emme yksinkertaisesti pysty esiintymään, vaikka miten haluaisimmekin. Alkaa kuumeinen karaoketarvikkeen metsästys.
Tarviketta ei löydy. Vituttaa niin paljon, että kukaan ei edes juo. Ei auta masennella. Huomenna uusi yritys.
Spinal Tap -laskuri: 1
Kohtaus 3: Hevosen selässä jälleen
Pelko siitä, että koko neljän keikan Puolan osio olisi huti, osoittautuu turhaksi heti seuraavana päivänä. Slupskin pikkukaupungissa odottaa Motor Rock Pub, joka on juuri sellainen urealla kyllästetty metalliluola kuin uskalsimme toivoakin. Paikalla on sunnuntaiksi mukavasti paikallisia mutkatukkia, ja paikan äänimies tuuttaa laitteistaan kaiken irti. Laulaja Jaakko valitsi väärän päivän unohtaa korvatulpat hotellille. Intron soidessa asialle on hankala enää tehdä mitään. Onneksi kaupasta saa uusia korvia.
Soiton tauottua tunnelma on katossa. Suunnitelma oli pakata kimpsut ja kampsut ja vetäytyä hotellille, mutta ilomielellä ollessa homma lipsahtaa kiisselin niittaamiseksi.
Jossain kohtaa selviää myös, että olemme pahamaineisen Outlaws-moottoripyöräkerhon kannatuspaikassa. Onneksi enkeli-tatuointimme ovat piilossa persvaon yläpuolella.
Aamulla illan valinnat eivät vituta, kuten harvoin näissä tilanteissa on. Peugeotin nokka kääntyy kohti Grudziadzin kaupunkia ketterästi sakkolappu keulallaan. Matkan varrella kohtaamme muun muassa auton edestä syöksyvän kotkan ja panssarivaunukolonnan. Emme voisi olla onnellisempia.
Paitsi että kyllä voisimme. Sztukateria-niminen taide- ja rock-kapakka osoittautuu täydeksi kympiksi. Paikkaa pyörittää pitkään Sheffieldissä asunut Rafal vaimonsa kanssa. Mies on täydellä sydämellä mukana, ja se tihkuu läpi kaikesta: promo on tehty, paikka puunattu ja pelit ja pensselit ensiluokkaiset.
”After the gig you get to suck on some balls”, Rafal toteaa iloisesti. Balls osoittautuu vodkamerkki Bolsiksi. Osa porukastamme pettyy.
Kun paikka vielä täyttyy porukasta hyvissä ajoin, eivät soittofiilikset voisi olla paremmat. Lavan edessä paikallinen kylänmies vetää viimeisen biisin aikana ripaskaa. Loppuilta menee halaillen ja hiivaa raapien.
Puolaan matkaavat, olettepa sitten orkestereita, turisteja tai molempia, laittakaa paikka muistiin.
Mieskomeutta Grudziadzissa.
Kohtaus 4: Kaapelinvetoa
Kiertuepromoottori Aminoff on jälleen Nikon puhelimessa. Hän vaatii selitystä viime päivien menestykselle. Lisäksi osan orkesterista olisi vaihdettava nimiä, koska nyt kombinaatio Nico, Niko, Nico aiheuttaa liiaksi päänvaivaa. Kahden on otettava uusi identiteetti. Rumpali Nicosta tulee välittömästi Speed Pasanen. Lupaamme palata toiseen nimeen myöhemmin. Nyt pitäisi ajaa Krakovaan, ja hoitaa viimeinen Puolan keikka kunnialla kotiin.
Matkalla on reippaasti aikaa piilottaa merikaapeliksi ristimäämme paikallista kuivamakkaraa kehojemme sisälle. Popeda, Yö ja muut kaiuttimista kaikuvat suomirockin valiot muodostavat kaapelin kanssa elämyksen, josta joskus teemme laulun.
Pod Ziemia on tunneli. Se on tunnelmallinen ja pahanhajuinen sokkelo, jonka käytävillä vaeltaa vampyyreja. Keikkapaikkana tietysti täysi helvetinloukko, mutta mitäpä näistä, kamat autosta ja urheilemaan. Kun paikallinen äänimikko alkaa säätää taskukokoisen Behringer-äänitiskinsä puuttuvia potikoita ruuvimeisselillä, tajuamme että joutuisimme ehkä tekemään illan aikana joitakin teknisiä kompromisseja. Paikan kolmesta XLR-kaapelista otetaan kaikki irti.
Soittotila on sijoitettu hassusti sisäänkäynnin viereen siten, että kaikki paikalle saapuvat kävelevät editsemme. Olo on kuin Rampella ja Naukkiksella tuulikaapissa. Kun soitto alkaa, käy selväksi että yksi vesseleistä on käynyt ruuvaamassa äänipöydästä hiukan säätöjä uusiksi. Otamme muina miehinä alun uusiksi. Tämän jälkeen äänimies lähtee baaritiskille tekemään rastoja kaverinsa päähän.
Spinal Tap -laskuri: 2
Ilta tuutataan pääasiassa backlinella (eli bändin oman äänentoiston kautta), mutta yllättävän hyvällä menestyksellä. Musiikista mieltyneiden paikallisten kanssa on lopulta niin hauskaa, että ilta karkaa hivenen tinnerin työntämiseksi. Ja mikäs siinä, huomenna edessä olisi siirtymä Saksaan ja kiertueen ainoa välipäivä.
Kohtaus 5: Korrektina Itä-Saksassa
Kairaamme Krakovasta kohti Leipzigiä. Johan Sebastian Bachn kotimaisemia. Ilmassa on odotusta, sillä viimeiset kolme keikkaa saisimme jakaa soittolauteet kiertueorganisaattori Aminoffin ja muun Bob Malmström -väen kanssa. Westendin korkeimmilta näköalapaikoilta charter-lennolta saapuvat aatelisrokkarit kiehtovat ja herättävät kunnioitusta. Lisäksi mukaan tulisivat saksalaiset Crimson Rain ja Mornir.
Kyselemme jo etukäteen soittoaikojen perään. Muutama biisi täytynee pudottaa pois bändien lisääntyessä. Aminoff ehdottaa, että suksisimme lavalta vittuun jo intron aikana. Haluamme kovasti tavata tämän miehen ja puristaa hänen kättään.
Valitettavasti matka Puolasta Saksaan on tervanjuontia. Liikenne seisoo autobahnilla ja monen mutkan jälkeen olemme perillä Leipzigissä vasta illalla. Sen kerran, kun tarkoitus oli puskea mäskiä, kaikki ovat niin väsyneitä ettei hommasta tule mitään. Ilta päättyy, kun Niko menee leivänpaahtimen kanssa kylpyyn.
12 tunnin yöunien jälkeen maailma näyttää jälleen erilaiselta. Niin näyttää myös Leipzig. Valoisassa tajuamme, että olemme ilmeisesti kaupunginosassa, joka on ns. otettu haltuun. Antifasistinen liikehdintä vaikuttaa poikkeuksellisen tymäkältä. Vaikutumme keskelle risteystä kasatusta sohvarykelmästä, siirtolavoista kasatuista nuotioista ja kaikkialle ulottuviin ”acab”, ”fuck nazis” testamentteihin. Päätämme jättää parhaat WW2-vitsit toistaiseksi varastoon.
Seisoskelua soittopaikan edessä Leipzigissä.
Ennen keikkaa saamme pitkähkön ohjeistuksen siitä mistä asioista ei kannata alkaa keikan aikana huutelemaan. Näiden asioiden joukkoon kuuluvat mm. sukupuolet. Ilman paitaa ei kannata soittaa, koska se tulkitaan merkiksi jostakin. Jonkin todella pitkän ajatusketjun perusteella myöskään Palestiina-huiveja ei kannata pitää yllä.
Paikan pyörittäjä on suurikokoinen parrakas mies. Yllään hänellä on tyypillinen heviasustus: bändipaitaa, nahkaliiviä ja patchia ympäriinsä. Ihmettelemme pitkin iltaa, kun liivin välistä pilkahtaa selvä Burzum-paita. Fontista ja ”urz”-kirjaimista ei voi erehtyä.
Soiton tauottua pyörittäjä tulee hehkuttamaan meininkiä laulaja Jaakolle. Liikuttuneena bändimme lahjakas edustaja päättää palauttaa kohteliaisuuden fiilistellen miehen skeneuskottavaa Burzum-paitaa. Miehen kasvot jäätyvät. Hän levittää liivin reunoja. Burzum ei ollutkaan Burzum, vaan doom-bändi Urza.
Kaljanjuonti saa jäädä, koska seuraavat pari tuntia kuluisivat selittäessä, miksi natsibändiä tällä tavoin vieraalla maalla hehkutetaan. Mutta muuten ilta meni oikein rattoisasti.
Kohtaus 6: Manalan pastorin jumalanpalvelus
Kun orkestereidemme kestävimmät yksilöt oli saatu naarattua talteen eri puolilta Leipzigiä, oli aika siirtyä Tshekin tasavaltaan. Skoda-autojen koti ja keihäänheittäjä Jan Zeleznyn synnyinsija Mlada Boleslav odotti.
Matka ei tietenkään mene kuten aamupalaverissa sovittiin. Joku on järjestänyt onnettomuuden Prahan edustalle. Malmströmien segelbåt välttää ruuhkan juuri ja juuri, mutta Peugeot Boxer ei ole niin ketterä. Totta kai kaikkien bändien backline lepää turvallisesti kyydissä. Tuntien jumittamisen jälkeen joudumme pohtimaan vaihtoehtoja sen varalle, että emme ehdi lainkaan perille. Ajatus illan kääntymisestä metalli-iloittelusta pelkäksi peltisten poksautteluksi ei tunnu oikealta.
Viimeisellä hetkellä tukos aukeaa. Boxer saa niellä dieseliä sen minkä ehtii. Moottoritiet vaihtuvat maaseutuun.
Kamat roudataan pikapikaa joukkovoimalla sisään. Samalla selviää, että illan soittotila on vaikuttava. Se on hotellin alle louhittu saatanallinen katedraali. Kattoa ja seiniä koristavat keskiaikaiset kidutusvälineet ja antikristilliset maalaukset.
Paikan ylpeä omistaja kutsuu itseään nimellä Hell Vicar, eli Pastori. Pastori on iso, pelottava mies. Juuri sellainen, jolle ei tee mieli vittuilla ainakaan tämän omassa talossa. Välillä hän kiskoo kirveen tiskin takaa ja heiluu sen kanssa kuin vain alleviivatakseen edellistä. Pastori on myös mukava mies. Hän järjestää. Täällä ei surkeita esityksiä siedettäisi, hänen kirkossaan ei rienata. Kun pastori ruuvaa soundit, se on toimiva ratkaisu silloin.
Pastori osaa myös hämmentää. Jotakuinkin seuraava keskustelu käytiin Aminoffin ja pastorin kanssa illan laulumikrofonitarpeista:
Pastori: How many microphones do you need?
Aminoff: Four microphones.
Pastori: Oooh… Fuck my brain… I have got five microphones. You want three microphones?
Aminoff: Well we can do with three microphones, but we would prefer four.
Pastori: Oooh… Fuck my brain… Okay, okay. I’ll give you four microphones.
Kaikesta erikoismeiningistä huolimatta illasta tulee ehdottomasti yksi mieliinpainuvimmista. Paikka on täynnä porukkaa, olut virtaa ja ihmiset ovat hyvällä tuulella. Bändit antavat yksi toisensa jälkeen lavalla toisensa. Kun Malmström huudattaa humalaista tshekkiyleisöä Dra åt Helvete och dö -biisin “Haistakaa vittu!” -klassikkosloganilla, tietää ettei se tästä hirveän paljon paremmaksi enää muutu.
Loppuilta niellään porukalla mäskiä. Samasta ammeesta.
Crimson Rainin basisti ja Mlada Boleslavin keikkalava.
Reissun viimeinen etappi on baijerilainen yliopistokaupunki Erlangen ja New Force. Matka on jo tässä vaiheessa mennyt niin pahasti yläkanttiin, että ketään ei oikeastaan tunnu kiinnostavan, minkälainen luola perillä odottaa. Väistämätöntä hauskanpitoa seuraava 20 tunnin ajomatka tosin hiukan kummittelee taustalla.
New Forcessa hevihommia tehdään rakkaudella. Meininki on kaikin puolin erinomaista ja paikallinen olut maukasta. Kuin vaivihkaa peltiset poksuvat auki.
Erlangenin ilta on kuin rusina koko koreuden päälle. Meininki on mitä mainioin ja New Forcen lavalle jää kaikki, mitä jäljellä on.
Tähän on hyvä lopettaa.
Ruined In Europe -faktalaatikko:
– Maantietä nielty: 5 900 km
– Kaapelia nielty: 3 km
– Peltisiä napsuteltu: lukuisia
– Kirsikkakolaa juotu: 1 kpl (paheksuvien katseiden alla)
– Panssarivaunuja bongattu: kymmeniä
– Kotkia bongattu: yksi
