Hopeanvärinen minibussi kurvailee vuorten auringonpaisteisilla rinteillä kiemurtelevaa kapeaa tietä. Kuskia eivät maisemat enää kiinnosta. Hän on ajanut saman reitin jo muutamaan otteeseen. Minibussin kahdeksan matkustajaa katselee lumoutuneena ympärilleen levittäytyviä vehreitä rinteitä ja ylöspäin kohoavia vuortenhuippuja halpaa slovenialaista olutta siemaillessaan.
Kun matkaa on tehty melkein tunti, keskimmäisellä penkkirivillä istuva kundi sanoo hartaalla äänellä: ”Kohta tulee tämän matkan paras kohta. Se veti minut ihan hiljaiseksi, kun näin sen ensimmäistä kertaa.” Muut kääntävät päänsä eteenpäin odottaen mitä tuleman pitää. Samassa minibussi pujahtaa puiden lomasta tienpätkälle, joka antaa esteettömän näkymän valtavaan vuorten ympäröimään laaksoon. Auringonsäteet laskeutuvat pilvien lomasta hivelemään laakson muotoja hellästi kuin lastaan. Vihreän eri sävyt sädehtivät ympärillä. Alhaalla kimmeltää joki. Matkustajat huokailevat ihastuksesta. Mitään näin kaunista ei kukaan heistä ole nähnyt pitkiin aikoihin, jos koskaan.
Olen yksi kahdeksasta matkustajasta. Minäkin tuijotan suu auki ympäröiviä luonnonihmeitä. Olen niin häkeltynyt, että en edes muista ottaa kameraa esille, vaan tallennan näkymät ainoastaan aivojeni muistikortille. Yritän samalla parhaani mukaan tajuta, että tällaisissa maisemissa tulen viettämään seuraavan viikon festareilla.
Mikä ihmeen MetalDays?
Jos MetalDays ei kuulosta tutulta, saatat tuntea festarin paremmin nimellä Metalcamp. Nimi vaihtui tänä vuonna. Metalcamp toimi yhdeksän vuotta samaisen Tolmin-nimisen pikkukaupungin kyljessä kuin MetalDays. Tolmin sijaitsee lähellä Italian ja Slovenian välistä rajaa, noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä Slovenian pääkaupungista Ljubljanasta.
MetalDays pitää sisällään viikon mittaisen yhdistetyn metallifestarin ja rantaloman. Kyllä. Festari kestää viikon, jos mukaan lasketaan matkustuspäivät. Leiriytymään pääsee sunnuntaina (lisämaksusta jopa aikaisemmin), bändit soittavat maanantaista perjantaihin ja takaisin kotiin lähdetään lauantaina. Koko tämän ajan käytössä ovat, enemmän tai vähemmän, useat festarin palvelut, esimerkiksi uimarannat ja ruokapaikat. Leirintäalue on lisäksi lyhyen kävelymatkan päässä Tolminin keskustasta, josta löytyy lisää muun muassa ravintoloita ja ruokakauppoja.
Vaikka festari sijaitsee melko kaukana lentokentästä, sinne pääseminen on vaivatonta ja helppoa kun ostaa kuljetuspalvelun. Tätä palvelua kuulemma tarjottiin nyt ensimmäistä kertaa. Etukäteen ostettuna meno-paluu Ljubljanan lentokentältä Tolminiin maksoi noin 40 euroa per henkilö. Palvelu toimi loistavasti molempiin suuntiin. Ainoa miinuspuoli oli, että paluumatkaa edeltävänä päivänä odotimme turhaan luvattua tekstiviestiä, jonka piti sisältää tieto lähtöajasta ja -paikasta. Jouduimme selvittämään asian itse soittamalla.
Yksi parhaista asioista näillä festareilla on ehdottomasti uimaranta. Niin, ja se rantabaari. Festivaalialuetta reunustaa kaksi jokea, Tolminka and Soča. Joenvarren uimarannat ovat melko kivisiä ja suurin osa porukasta käyttääkin kenkiä myös uidessaan. Veden kylmyys on lisäksi melkoinen vastakohta telttojen joskus jopa polttavalle kuumuudelle.
Sloveniassa saattaa lämpötila helposti kohota yli kolmeenkymmeneen. Kun aurinko kipuaa ympäröivien vuorten yli kello kahdeksan aamulla ja alkaa porottaa teltan kattoon, ymmärtää jokainen vihdoin, miltä tuntuu olo suomalaisessa saunassa – ellei sitten ole onnistunut mahduttamaan telttaansa puiden katveeseen, suojaan auringonpaisteelta. Ei puiden allakaan tosin kuumuudesta eroon pääse. Lisäksi siellä ovat riesana erinäiset itikat.
Meidän telttamme toimitti sitä saunan virkaa, joten sieltä ryömittiin ulos heti kahdeksan jälkeen, oli sitten millainen krapula tahansa. Puolta tuntia myöhemmin olisi olo ollut jo kuin liikaa paistetulla pihvillä.
Herättyään suurin osa jengistä vaeltaa uimarannoille viilentymään, sillä bändit alkavat soittaa vasta iltapäivällä. Vesi on kuitenkin melko kylmää. Eräskin raavas mies kiljui kuin tyttö sukellettuaan pää edellä veteen ja huusi ettei tuntenut enää kiveksiään. Jututtamani slovenialaisen festarivapaaehtoisen mukaan joen vesi tulee vuorilta ja siksi se on niin kylmää eivätkä paikalliset juurikaan välitä uida siinä. Ilmeisesti ainoastaan metalheadit ovat tarpeeksi hulluja moiseen.
MetalDaysin ruoka- ja juomatarjonta on festareille melko tyypillistä: pizzaa, kebabia, sämpylöitä ja niin edelleen. Tarjolla on ruokaa myös kasvissyöjille. Rantabaarin juomatarjonta on rajoitettu mutta sitäkin maittavampi. Erityisesti raikkaat cocktailit maistuvat helottavan auringon alla yhdelle jos toisellekin. Puhumattakaan niistä leirintäalueen ruokapaikkojen myymistä euron hintaisista oluttölkeistä…
Muita mukavia festaripalveluita ovat lämmin suihku, johon pääsee pesemään hiuksensa kahdella eurolla (kylmä suihku on ilmainen), ja puhelimen lataus yhdellä eurolla. Voittaa mennen tulleen Bloodstockin kahden tunnin latauksen, joka maksoi tänä vuonna viisi puntaa eli noin kuusi euroa.
Vessoista ei kannata puhua sen enempää, sillä ne ovat harvemmin mikään miellyttävä elämys. Tälläkin festarilla olisi suonut vessojen tyhjentämisen tapahtuvan useammin kuin kerran päivässä, sillä myöhään illalla ei koskaan voinut tietää, mitä löytyy kulloisenkin vessanoven takaa. Muistanette sen vessakohtauksen Dogma-elokuvassa?
Mitenkäs se musiikki sitten?
Alueella on kaksi lavaa: pää- ja toinen vähän pienempi. Molemmilla lavoilla saattaa olla bändi soittamassa samaan aikaan, joten välillä tarvitaankin sumplimista, että onnistuu näkemään kaikki haluamansa bändit.
Festarin pääesiintyjiä olivat tänä vuonna In Flames, Mayhem, Sonata Arctica, Iced Earth, Hypocrisy, Wintersun, Annihilator ja King Diamond.
King Diamond ei suoraan sanottuna jaksanut innostaa, sillä bändi on ollut pääesiintyjänä jo kolmessa tänä vuonna läpikäymässäni festarissa, enkä valitettavasti ole mikään suuri fani muutenkaan. Mayhem osoitti jälleen olevansa parhaimmillaan ja vaikuttavimmillaan kun täysi pimeys on laskeutunut festarin ylle. Viime vuonna Bloodstockissa bändin esitys jäi päivänvalossa hieman vaisuksi.
Sonata Arcticalta taas olisin odottanut enemmän. Bändi kyllä veti settinsä ihan hyvin, mutta jotenkin puolitehottomasti. Ihan niin kuin sydän ei olisi ollut jutussa mukana ollenkaan. Toisin oli viime vuonna Tuskassa, tai jopa tämän vuoden huhtikuussa The Garagessa Lontoossa, missä energiat olivat katossa niin bändillä kuin yleisölläkin. Olisikohan kyseessä ollut jonkin sortin kiertueväsymys?
Muita suomalaisia bändejä festareilla olivat Ensiferum, Turisas ja edellä mainittu Wintersun.
Ensiferum esiintyi maanantai-iltana, ja heidän settinsä aikana näin festarikansan riehaantuvan ensimmäistä kertaa kunnolla. Oli moshpittiä, surffaajia ja sitä rataa. Keskiviikkona, jolloin Turisas esiintyi, bändin lähinnä miespuoliset fanit oli helppo tunnistaa punamustasta kasvomaalauksesta jo aamusta alkaen. Täytyy sanoa, että vaatii kyllä melkoista sisukkuutta olla koko päivä helteessä paistumassa maalit naamassa. Suurin osa naisistakin jätti meikit suosiolla telttaan. Miehet ovat joskus kummia otuksia.
Joka tapauksessa, Turisas-fanit tuntuivat arvostavan bändin setistä erityisesti tuttuja Stand Up and Fight- ja Battle Metal -biisejä. Setin aikana kuulin lisäksi eräiden ihmettelevän, mahtoiko laulaja olla humalassa. Luultavasti.
Wintersunia taas kohtasi epäonni. Koko festarilta katkesivat heidän settinsä aikana kahdesti sähköt. Sähkökatkot johtuivat kuulemma ylikuumenneista laitteista. Itse olin tänä aikana kuuntelemassa Aura Noiria – Wintersun kun tuli jo kertaalleen nähtyä kesäkuussa Tuskassa.
Muita kuuntelemisen arvoisia bändejä olivat ehdottomasti Overkill, Alestorm, Meshuggah, Anaal Nathrakh, Tsjuder ja Primordial.
Alestormin vokalisti Christopher Bowes näytti käyvän oksentamassa pari kertaa kesken setin. Hänellä oli kuulemma ruokamyrkytys. Tästäkin huolimatta bändi veti hyvän show’n ja kansa tykkäsi. Setin aikana suuri osa yleisöstä lakosi maahan useampaankin otteeseen ns. soutamispittiin. Pitihän se kokeilla itsekin. Törmäsin Bowesiin seuraavana päivänä rantabaarissa, ja hän vakuutti olevansa jo kunnossa. Bowesin toinen bändi, Gloryhammer, esiintyi myös samaisilla festareilla.
Ehdoton ykkösbändini näillä festareilla oli Hypocrisy. Hieman tosin harmitti, että missasin Enslavedin setin melkein kokonaan samasta esiintymisajankohdasta johtuen, mutta valinta bändien välillä oli minulle selvä. Kyllähän se End of Disclosure pitää kuulla livenä.
Summa summarum
Lähtisinkö enää toiste näille festareille? Sanottakoon näin, että ennen kuin olimme nähneet ensimmäistäkään bändiä, istuimme maanantaina helteisellä rannalla jalat jääkylmässä vedessä oluet kädessä metallin pauhatessa taustalla rantabaarin kovaäänisistä. Päätimme siltä istumalta, että tänne tullaan uudestaan ensi vuonna. Päätös vain vahvistui päivien myötä. Liput hankittiinkin heti kotiin tultuamme. Mielestäni tämä on aika vahva ”kyllä”.