”Miksi tämä ei ole Suomen tunnetuimpia metallibändejä?”
Tämän lauseen sain kuulla kymmenkunta kertaa useissa eri variaatoissa viime viikonlopun aikana.
Osa tämän ihmetyksen jakajista oli musafaneja, jotka olivat nyt Charonin keikalla ensimmäistä kertaa. Muutamat heistä olivat lähteneet tälle keikalle täysin spontaanisti, tietämättä Charonista juuri mitään. Useampi saman toteamuksen heittäjä oli tutustunut Charoniin viimeisen 14 vuoden aikana, kun bändi ei ollut enää aktiivinen. Jokunen hämmästelijä oli tuntenut Charonin jo silloin aikoinaan päälle parikymmentä vuotta sitten, mutta äimistys oli sama.
Tämä mainittu kysymys ei ole lainkaan liioiteltua.
Ihmettelin itse jo alle parikymppisenä musafanina, miksi Charon joutui aina pysyttelemään ikään kuin alemmassa keskimitassa sen sijaan, että se olisi toden teolla päässyt soittamaan isommissa paikoissa tai kiertämään maailmaa. Eihän Charonilla koskaan huonosti mennyt, mutta siihen nähden miten hienoja biisejä bändi teki, olisi Charon ansainnut vielä huomattavasti enemmän fanitusta, suitsutusta ja menestystä. Sitä paitsi olen vakaasti sitä mieltä, että jokainen uusi Charon-albumi aikoinaan oli aina edeltäjäänsä parempi, Songs for the Sinners (2005) kaiken huippuna.
Jos mahdollista, nyt puolitoista vuosikymmentä myöhemmin Charon oli jopa vielä parempi livebändi kuin aiemmin. Suurin muutos oli tapahtunut JP Leppäluodossa. Syvä-ääninen Leppäluoto on aina ollut suosikkejani suomalaisista laulajista ja karttunut kokemus on vain lisännyt miehen särmää ja äänenkäytön sävyjä. Samalla on kuitenkin pakko sanoa myös, että koko Charon nautti tästä tapahtuneesta reunionista ihan silmiinpistävästi. Kyllä hymy oli herkässä ja merkitseviä katseita vaihdeltiin lavalla koko ajan, eikä soitossa ollut minkäänlaista pakkopullan tuntua. Charon on kokenut aikoinaan turhauttavampiakin jaksoja, joista ei nyt Tavastian lavalla ollut minkäänlaista jälkeä.
Tunnelma oli hurmoksellinen. Sekä lavalla että yleisössä. Luulen että paikalla oli lähemmäs pariakymmentä kansallisuutta ihmisiä, ja joitakin ihmisiä näytti saapuneen paikalle jopa Etelä-Amerikkaa myöten. Kyllä siinä itseäkin alkoi hymyilyttää, kun Colderin ja Little Angelin kaltaiset suurimmat Charon-hitit saivat täpötäyden Tavastian laulamaan mukana. Koko ajan tuntui siltä, että tämähän oli paras Charon-keikka, jonka olen koskaan nähnyt. Jotenkin kaikki tuntuivat arvostavan kaikkein eniten sitä, mitä tässä hetkessä ja nyt tapahtuu. Toisin kuin aikoinaan 2000-luvun alussa, jolloin sekä nuorella yleisöllä että bändillä oli varmasti aina kiire eteenpäin, jopa hetken kustannuksella.
Vahvistusta tälle ajatukselle tuo se, että bändi soitti 19 kappaletta ja keikan jälkeen tuli itselleni tai seurueelleni mieleen toistakymmentä biisiä lisää, jotka olisi ollut hienoa kuulla. Charonin tuotantoon kuitenkin kuuluu vain hieman yli 60 kappaletta, eli se soitti lähes kolmanneksen koko tuotannostaan ja silti kansa olisi mieluusti kuullut vielä enemmän. Itsellenikin tärkeimpiä Charon-kappaleita on The Dying Daylights (2003) -aloitusraita Failed, joka jäi tällä kertaa settilistan ulkopuolelle. Kaikkea ei voi saada, mutta tällä keikalla nälkä kasvoi syödessä.
Vaikka bändin soundi oli helvetin iskevää kuultavaa, oli yksi keikan kohokohdista myös duona akustisesti esitetty Air. Tämä muistutti siitä, miten muuntautumiskykyinen bändi Charon jo aikoinaan oli. Jos keikka olisi ollut pidempi, siinä olisi helposti voinut olla vaikka neljän, viiden kappaleen mittainen akustinen osuus keskellä keikkaa.
Eihän sille mitään voi, että Charonia oli ollut vielä kovempi ikävä kuin oli tajunnutkaan. Itse seurasin bändiä tiiviisti jo sen aktiivisimpina aikoina, mutta voin silti sanoa, että arvostus Charonia kohtaan on vain kasvanut nyt kaikkien näiden vuosien aikana. Jos se olisi minun päätettävissäni, bändi tekisi uuden albumin ja jatkaisi rundaamista. Kokonaan toinen asia on se, onko tämä Leppäluodon kiireiden tai muiden syiden takia mahdollista, mutta ainakin Tavastian-keikan perusteella tilausta bändille ehdottomasti olisi. Yleisö ei syönyt, vaan ahmi bändin kädestä.
Teksti: Aki Nuopponen, kuvat: Timo Isoaho
