Kaikesta on kulunut aikaa 20 vuotta. Siis ihan kaikesta. Tätäkö on keski-ikä? Kun albumin ilmestymisestä tuntuu kuluneen vuosikymmen, mutta niitä onkin jo mennyt pari. Tähän ajatukseen havahduin tänään, kun huomasin Opethin Ghost Reveries -albumin täyttävän pyöreitä. Vastahan se ilmestyi? Syksyllä 2005, kun olin itse vasta 20-vuotias.
Olen aina mieltänyt Opethin varhaisten albumien jaottuneen erilaisiin aikakausiin, tai paremminkin albumeihin, jotka ovat sukulaisia keskenään. Tämä kietoutuu vahvasti myös siihen, missä ja kenen kanssa levyt on tehty. Orchid (1995) ja Morningrise (1996) olivat varhaista ”metsä-Opethia”, jotka äänitettiin Dan Swanön kera. Tätä seurasivat Studio Fredmanin muhkeamman tuotannon ajat levyillä My Arms, Your Hearse (1998) ja Still Life (1999). Pian Opeth löysikin itsensä eräänlaisen albumitrilogian ääreltä, kun yhteistyökumppaniksi valikoitui Steven Wilson ja ruotsalaiset äänittivät Blackwater Parkin (2000), Deliverancen (2002) ja Damnationin (2003).
2000-luvun alussa löysin itse Opethin. Se ei ollut ihan täyttä rakkautta ensikuulemalla. Opethiin kesti tovi jos toinenkin päästä sisälle. Varsinkin kun olin tuolloin kokematon kaikenlaisen progen ja varsinkin progemetallin suhteen. Nyt oikeaa kättäni koristaa Opeth-logon O-kirjain tatuointina, jollainen löytyy muuten aika monen muunkin ihmisen ihosta, joten tämä tatuointi ei todellakaan ole mikään ainutlaatuinen lumihiutale. Se kuitenkin osoittaa itselleni sen, miten merkittävä bändi Opeth itselleni on ollut. Mikael Åkerfeldtin johdattamaan yhtyeeseen liittyy itselläni kymmeniä tai jopa satoja tärkeitä muistoja, joista kourallinen liittyy juurikin siihen aikaan, kun Ghost Reveries julkaistiin.
Tuolloin vuonna 2005 Opeth-fanitukseni oli jonkinlaisessa ensimmäisessä lakipisteessään. Ahmin bändin tuotantoa kaikkialla ja koko ajan. Kaikki levyt löytyivät hyllystä monessa formaatissa, olin nähnyt bändin kahdesti livenä, kaikki live-tallenteetkin oli tullut katsottua monta kertaa ja Lamentations-tallenteen olin itse asiassa ripannut monen mutkan ja ison vaivan kautta DVD:lta äänimuotoon vain sitä varten, että sitä pystyi kuuntelemaan muuallakin kuin kuvatallenteen kera. Lienee siis sanomattakin selvää, että Ghost Reveriesia odoteltiin kuin kuuta nousevaa.
Heinäkuussa 2005 se tapahtui. Albumista ei ollut saapunut tuolloiselle webzinelleni lainkaan promokopiota, koska Opeth julkaisi albumin Roadrunnerin kautta. Täten sorruin syntiin. Huomasin että joku oli laittanut levyn jakoon internetin ihmeelliseen torrent-maailmaan. Jakajia oli tasan yksi. Kappaleet latautuivat tuskallisen hitaasti. Kesti puoli tuntia, tunnin, ennen kuin yksi 10-minuuttinen kappale oli latautunut. Vihdoin Ghost of Perdition -aloitusraita oli kuultavana. Ehdin kuunnella sen varmasti 4-5 kertaa ennen kuin seuraava kappale oli valmis. Tätä jatkui kirjaimellisesti aamuun asti. Valvoin koko yön ja kuuntelin sinä aikana koko Ghost Reveriesin kuusi tai kahdeksan kertaa. Hekuma oli mielipuolisella tasolla. Väsynyt mieli pysyi virkeänä. Nyt oltiin mestarillisen albumin äärellä.
Ghost Reveriesin kohdalla Opethin kirjassa alkoi jälleen uusi luku. Levy oli äänitetty Fascination Streetilla Ruotsissa erään Jens Bogrenin kanssa. Nykyään kaikki tietävät Bogrenin. Osa on jopa kyllästynyt hänen tapaansa tuottaa levyjä. Mutta tuolloin Bogren oli melko tuore nimi näissä hommissa. Bogrenin ja Opethin yhteistyö toi kuitenkin Opethiin ihan uudenlaisia sävyjä. Nimensä mukaisesti aavemainen Ghost Reveries oli tunnelmaltaan kummallinen albumi, jonka soundissa oli jotain ihan uutta ja erilaista. Opethin progemetalliin ujuttautui sekaan yhä enemmän 60- ja 70-lukulaista progerockia ja jopa jazzia, mikä oli varmasti enemmän kuin mieleen muun muassa bändin huikealle rumpalille, Martin Lopezille. Ironista kyllä, Ghost Reveries oli Lopezin viimeinen albumi Opethin riveissä, mutta se on toinen tarina se.
Huomasin vuosia myöhemmin, että Ghost Reveries oli todellinen porttialbumi monelle niille, jotka eivät olleet aiemmin niin Opethille lämmenneet. Tämä on sikäli kummallista, että albumi on tavallaan vielä haastavampaa kuultavaa kuin bändin vanha tuotanto. Kiemuraa ja käännettä löytyy jos jonkinlaista, 10-minuuttiset kappaleet sisältävät paljon nousuja ja suvantoja, eikä Opeth todellakaan päästä kuulijaa helpolla. Olenkin itsekseni todennut, että jollain tavalla Opeth vain kykeni tällä albumilla tekemään niin käsittämättömän loistavia, iskeviä, periksiantamattomia, tunnelmallisia ja ehdottomia sävellyksiä, ettei se antanut nihkeilijöillekään vaihtoehtoja. Kaikki Ghost Reveriesin kappaleet ovat kuin pieniä novelleja, joiden juonenkäänteitä ei voi ennustaa. Siksi kuulija haluaa uteliaasti vaellella Opethin kartanon pimeillä käytävillä yhä pidemmälle ja pidemmälle, vaikkei tiedä, mitä seuraavan kulman takana väijyy. Tästä albumista on otettava kaikki selvää. Tämän tarinan loppu on pakko kokea. Ghost Reveries ei päästä otteestaan.
Klassikkoraitaahan albumilta löytyy kannesta kanteen. Mainittu Ghost of Perdition on Opeth-historian hienoimpia sävellyksiä, eikä singlenäkin julkaistu hiljalleen hypnoottisesti kasvava The Grand Conjuration kauaksi jää. Eräänlainen klassikko on myös The Baying of the Hounds. Ei ainoastaan sen takia, että se on hivelevän erinomainen sävellys, vaan koska se sisältää myös tunnetuimman Opethin ”misheard lyrics” -klassikoista. Kappaleessahan lauletaan ”Best made tacos of the Earth.” Oudompaa on se, miten vähän progerockahtavasta Beneath the Miresta, sitä seuraavasta Atonementista ja levyn päättävästä Isolation Yearsista puhutaan. Liekö bändi niitä kovin monesti livenäkään soittanut. Mestarillista materiaalia, kaikki tyyni. Onneksi sentään Reverie / Harlequin Forest on saanut usein suitsutusta, vaikka se onkin yksi Opethin progeimmista kappaleista. Kaikkea tätä siivittävät Opethin klassikkokoonpanon sävykäs soitto ja Mikael Åkerfeldtin laulusuoritukset, jotka ovat ehdottomasti yhdet miehen parhaista millään Opeth-albumilla.
Opeth-huuma vuonna 2005 ei muuten jäänyt pelkkään Ghost Reveriesiin. Bändi nähtiin samana syksynä Suomessa peräti kolmella keikalla ja kaikki nämä tapahtuivat samana viikonloppuna. Tavastia, Tavastia, Nosturi. Melkoinen tripla, joista tuli koettua molemmat Tavastiat. Nyt 20 vuotta myöhemmin tuntuu aika herkulliselta ajatukselta nähdä jäähalliluokkaan kasvanut Opeth Tavastialla, mutta tuolloin se oli Opethin kokoluokka, josta se oli jo vuonna 2005 kasvamassa ulos. Tuon jälkeen bändi kasvoi Suomessakin Kaapelitehdas- ja Jäähalli-mittaan. Saimme siis nauttia niistä viimeisistä hetkistä, kun Opeth oli vain keskikokoinen bändi myös täällä Suomessa. Sen sijaan Martin Lopezista emme saaneet noilla keikoilla nauttia. Miehen ja Opethin tiet erosivat jo Amerikan kiertueen pätkällä, missä häntä paikkasi Gene Hoglan. Häntäkään emme Suomeen saaneet, kun Martin Axenrot oli jo hypännyt pannuihin.
Ennen perjantaista Tavastian Opeth-keikkaa tein ihan ensimmäistä kertaa haastattelun ulkomaalaisen muusikon kanssa naamatusten. Tai oikeastaan kaksi. Toisen spontaanisti. Minulle oli valikoitunut Opeth-haastatteluun bändin tuoreehko kitaristi Fredrik Åkesson, joka vasta tuurasi Peter Lindgrenia. Lindgren lähti Opethista seuraavana vuonna. Ennen Åkessonia harhailin Tavastian aulassa, mistä Mikael Åkerfeldt huomasi minut. Åkerfeldt oli syömässä lihapullia ja perunamuusia, kuinkas muuten, ja vinkkasi että tule juttelemaan. Aluksi Åkerfeldt haastatteli minua, että kuka olen, mistä tulen, mitä teen ja täräytti sitten, että mikä on paras Goblin-albumi. Hetken änkytyksen jälkeen rohkenin kysyä, voinko pistää nauhurin päälle ja tehdä pienen jutut. Tämä ei Åkerfeldtia haitannut. Siinäpä sitten rupateltiin. 20-vuotias toimittajan alku olisi muuten voinut olla aika hermostunut, mutta maailman lungein musanörtti Åkerfeldt mursi kyllä jään silkalla olemuksellaan niin täysin, ettei hermoiluja ehtinyt edes miettiä. Kokemus oli mahtava jo tuolloin, mutta kyllä sitä miettii usein jälkikäteen, että olipahan melko kova ensimmäinen naamatusten tehty haastattelu.
Tavastian keikat olivat tietysti timanttisen huikeita. Niistä voisi kirjoittaa ihan erilliset hehkuttelut, mutta sen sijaan noista keikoista tulee aina mieleen sattumus, joka ei tapahtunut edes itselleni. Eräs nettituttuni oli hankkinut liput molemmille Tavastian keikoille. Kova Opeth-innostus päällä. Hän oli innokas keikoilla siman ottaja, ja täten etkoili huolella kotonaan. Niin huolella, että Tavastialle päästyään hänen oli välittömästi päästävä vessan. Mies nukahti pöntölle lämppäribändi Extolin aikana ja hänet tultiin herättelemään vessasta Opethin lopetettua. Sain kuulla irkissä (huom. ei irc-galleriassa), miten paljon tämä tapaus häntä vitutti. Hirveät morkkikset ja itsensä syyllistämiset päällä. Miten kunnon suomalainen musiikkifani tähän pettymykseen reagoi? Hän tietysti otti oikein huolelliset etkot, saapui Tavastialle, ensimmäisenä oli pakko päästä vessaan, hän sammui pytylle Extolin aikana ja hänet tultiin herättelemään Opethin keikan jälkeen. Kaikenlaisista festari- ja keikkasankaruuksista olen kuullut elämäni aikana ja myös sellaisia suorittanut, mutta tämä superkaksari menee jo ihan omaan luokkaansa. Olisi muuten vituttanut aikalailla, jos noin olisi käynyt itselle.
Ghost Reveries syksystä on paljon ihania muistoja, mutta kaikkein parasta on tietenkin yhä itse albumi. Ghost Reveries soi tälläkin hetkellä kuulokkeissa junamatkalla tätä kirjoittaessani, ja albumi on oikeastaan vain parantunut vuosien saatossa. Sitä on tullut kuunneltua niin paljon, että olen kirjaimellisesti kuunnellut sen kahdesti puhki. Sekä vinyyli- että CD-versioita on tullut hankittua kaksin kappalein. Näin ei tapahdu ihan jokaisen albumin kohdalla.