Ei saksalaisella power metal -pioneerilla huonosti mennyt ennen legendajäsenten uutta yhdistymistä yhtyeeseen, mutta kyllä tässä ”yhdistyneet kurpitsat” – kokoonpanossa aika hienosta perinteikkyyden piristysruiskeesta täytyy puhua. Giants & Monstersilla äänessä ovat kaikki Helloweenin uran laulajat – enimmäkseen taustoja kiekuva Kai Hansen, Michael Kiske ja Andi Deris – ja mukana on mahtavia värähtelyjä menneiden aikojen musiikillisesta riemukkuudesta.
Koko levy ei silti ole täyttä juhlaa, ja oikeastaan Giants & Monsters pääsee harmillisen hitaasti parhaille kierroksilleen. Alkupäässä on hajanaisempaa ja jokseenkin geneerisenpuoleista materiaalia, joka ei nyt ole kehnoa, mutta onnistuu säväyttämään korkeintaan miedosti. Alkupuolella hämmentää vielä tietynlainen kokoelmalevymäisyys, joka tuoksahtaa voimakkaasti erityisesti muutaman ensipyörityksen aikana, ei vähiten ihmeellisistä soundivaihteluista johtuen.
Vaikka Giants & Monsters on kelpotasoinen, se ei ole varsinaisesti tasalaatuinen tai tyylillisestikään ihan selkeä paketti. Toisaalta Helloweenin leima on etenkin sen suurimpina kunnian päivän ollut olla aika eklektinen ja rohkeasti leikkisä. Selkeää hassuttelua se ei ole nyt sentään tehnyt, eikä erityisen ihmeellisiä kokeilujakaan – molempia kun on uran varrella saatu kuultavaksi. Seassa ei myöskään ole selkeitä notkahduksia; vaikkakin, kun pienet asiat ärsyttävät joskus pahasti, niin tällä levyllä korvaan viiltää muuten ihan hyvän This Is Tokyon ”this is” -örähdykset.
Hyvä juttu on se, että mukana on muutama ilahduttavan erinomainen kappale. Ja se, että levyn parhaiksi raidoiksi kehkeytyy kolme-neljä keskenään tosi erilaista biisiä. Universe (Gravity for Hearts) on kipakoine tuplabassareineen, maailmoja syleilevine melodioineen ja eeppisine rakenteineen hyvää klassista Helloweenia, joka kantaa helposti mittavahkon kestonsa.
Lyhyemmissä osumissakin klassisuus on läsnä. Tunteikkaan melodinen Into the Sun on esimerkillinen balladi, joka menee suoraan asiaan eikä lässyttele turhia. Ilomielisen duurivetoinen Under the Moonlight on takuulla mieleen jäävä hyvän mielen hevirallatus, jollaista ei uskottavasti moni bändi kykene tekemään. Viimeisenä nostona on jylhää voimaryskettä edustava päätöskappale Majestic, jonka kruunaa nerokkaasti paatoksen sekaan ujutettu parin tahdin kitaroiden duuri-ilottelu.
Vanhan fanin korvaan osa levystä on aika perustamppausta, mutta hyviä hetkiä on kiitettävästi. Yleisesti ottaen rivibiisienkin otteissa – ja erityisesti kitaratyöskentelyssä ja laulumelodioissa – on edelleen rutkasti sitä omintakeista kurpitsaruutia, mitä muut power metal -alkemistit voivat vain yrittää kokkailla.